Ulla Appelsinin kirjoitusta on kierrätetty somessa ahkerasti. Joidenkin mielestä siinä on kaivattua järkipuhetta, kun taas toisten silmiin se näyttäytyy turhana jälkiviisasteluna. Minussa se kiehautti pitkästä aikaa jotain piilossa kytenyttä pettymystä – joskin negatiivisten ajatusteni kohteeksi joutuikin tällä kertaa Appelsin eikä Marin.
Päätoimittaja nimittäin onnistuu kriittisessä kirjoituksessaan ohittamaan sivulauseessa käytännössä koko mediakentän moraalikadon sekä tuhoisan massojen manipulaation, ikään kuin journalistinen vastuu olisi ainoastaan asiantuntijoiden viestin ja poliittisten päätösten siunaamista tai kyseenalaistamista.
Mediahan itse käytännössä loi “pandemian” järkyttävällä pelonlietsonnalla, polarisaation sallitulla syrjimisellä ja yhden totuuden soraäänet ennakkosensuroimalla. Media oli se todellinen virus, joka kylvi tuhoa kaikenikäisten keskuudessa – piittaamatta silloin pätkääkään lasten ja nuorten henkisestä tai fyysisestä hyvinvoinnista.
Nyt kuitenkin syyttävä sormi osoittaa poliitikkojen suuntaan, vaikka suurin valta julkisen mielipiteen muodostamiseen oli medialla ja sitä kautta vastuu myös sen yksittäisillä edustajilla. Nämä kaiken hiljaa hyväksyneet tai koronapolitiikkaa edesauttaneet median edustajat pakenevat instituutionsa suojiin syyttelemään toista instituutiota eivätkä kykene reflektoimaan tekojaan saati tunnustamaan omia virheitään.
Journalisti toisensa perään sortui asenteelliseen ja epäeettiseen toimintaan sivuuttamalla tärkeää tietoa disinformaationa ja valitsemalla asiantuntijat sopivan agendan mukaan sekä johdattelemalla heitä siihen suuntaan, mitä odotti itse ohjailemansa kansan haluavan kuulla.
“Milloin lapsetkin saavat rokotesuojan?”, kysyttiin, kun olisi pitänyt kyseenalaistaa
“Miksi lapsille edes harkitaan rokotteen antamista, kun tiedetään tauti heille vaarattomaksi eikä se estä tartuttamista?”
“Miksi foliohatut ja koronadenialistit saavat jakaa disinformaatiota?”, kysyttiin, kun olisi pitänyt isoon ääneen ihmetellä
“Miksi kaikki kritiikki halutaan leimata ja moniääninen keskustelu vaientaa?”
“Milloin koronapassi saadaan Suomeen?”, kysyttiin, kun olisi pitänyt vaatia vastaus kysymykseen
“Miksi puuhaamme syrjintävälinettä, kun esimerkit maailmalla osoittavat sen toimimattomaksi taudin kitkemisessä?”
Jokaisen olisi ollut asiallista pysähtyä muiden muassa näiden kysymysten äärelle, mutta etenkin heidän, joille kaikki tieto oli käden ulottuvilla ja joilla pitäisi olla ammattitaito sen puolueettomaan ja asennevapaaseen käsittelyyn. Jos hekään eivät siihen kykene, niin miten reilua on odottaa tavallisen median kuluttajan kykenevän suodattamaan faktat tosiasioiksi puetuista mielipiteistä?
Voimme loputtomiin pakoilla omaa vastuutamme ja syytellä vastuunsiirtoon tottuneita poliitikkoja sekä penätä jälkipyykkiä tai sitten voimme jokainen tahoillamme miettiä, missä minä toimin huonosti – ja mitä vaikuttavammassa asemassa, sitä kauemmin peilin edessä on seistävä.
Jokainen on väistämättä joutunut kohtaamaan vaaleanpunaisen elefantin toimituksessa, virastossa, koulussa tai olohuoneessaan. Katsoitko sinä silloin eri suuntaan? Näitkö korvan ja kärsän, mutta ajattelit niiden olevan mielikuvituksesi tuotetta? Tuijotitko otusta suoraan silmiin, mutta päätit jättää sen huomiotta? Annoitko sen suosiolla talloa kaikkea arvokasta – jopa omat arvosi?
Jos jokainen suostuisi tarkastelemaan rehellisesti tekojaan ja tekemättä jättämisiään, huomaisimme aika pian tuijottavamme syyllisen lisäksi myös ratkaisua peilistä.