Viime kesänä kävin tiukan väännön erään raskaan sarjan intersektionaalisen feministin kanssa.
Se alkoi täysin viattomasti, kun kerroin tekeväni töitä vain kolmena päivänä viikossa ja muuten hoitavani lapsia – sekä tietysti myös kotia.
”Ymmärrätkö, miten paljon uhraat perheen eteen?”
”Näin leppoisia ruuhkavuosia luulisi muidenkin kadehtivan, joten ei – en koe olevani tässä häviäjän roolissa. Mielestäni toimiva arki muodostuu siitä, että työnjaossa tunnustetaan realiteetit, otetaan huomioon luontaiset intressit eikä yritetä keinotekoisesti tasapäistää.”
Mieheni on toksisessa maskuliinisuudessa höyhensarjalainen, joten en ole koskaan kokenut painostusta nyrkin ja hellan väliin huolimatta siitä, että hänkin on eräänlainen Keskisarja.
”Minä tunnen kyllä arvoni ja osaan pitää huolen siitä, että toinenkin sen ymmärtää”, jatkoin.
Pian tuli tuutin täydeltä luentoa patriarkaatista, naisen asemasta yhteiskunnassa, palkkaeroista, epätasa-arvoisesta lastenhoidosta ja lopulta myös seksuaalisesta häirinnästä. Tässä oli hiukan karrikoiden ja tiivistäen hänen keskeisin argumenttinsa:
”Miesten pitäisi jäädä kotiin, jotta naiset saavat mennä töihin tienaamaan eikä tarvitse olla vauvan kanssa.”
Minun tarjoamani näkökulma omasta halusta – paitsi kokemusasiantuntijana, myös työssäni useiden kymmenien naisten kanssa aiheesta jutelleena – kaikui kuuroille korville, kun hän lapsettomana tiesi äidinvaistonkin olevan osa rakenteellista aivopesua.
Patriarkaatti vaikutti olevan syyllinen myös minun valintaani tehdä huonopalkkaista työtä – joka tarjoaa mittaamattoman arvokasta henkistä pääomaa – sekä minun haluuni kohdentaa suurin kunnianhimoni onnellisen perhe-elämän rakentamiseen. Potentiaalini tehdä jotain suurta ja tärkeää on ilmeisesti vain pidetty minulta piilossa, jotta tyytyisin elämääni vain vaimona ja äitinä.
Myös siitä oli syyttäminen ainoastaan miehiä, jos nuorempana turhan tuhdissa humalassa annoin täysin ristiriitaisia signaaleja ja fyysisiä rajojani koeteltiin. Nyt sain jo feministin nostamaan etusormensa: ”Sinä et koskaan ole liian kännissä! Sinä et ole vastuussa miesten epäsopivasta käytöksestä!”
Tässä vaiheessa ajattelin nostaa kädet pystyyn. Henkilökohtaiset kokemukseni ja tuntemukseni eivät ole tärkeitä, kun feministi on jo tuomionsa langettanut.
”Et kai väitä, että nautit siitä, jos joku mies tarttuu lanteiltasi tai suutelee lupaa kysymättä?”, hän kysyy. Feministin ilme olisi pitänyt ikuistaa, kun täysin vilpittömästi totesin, että sinkkuna en mitään muuta olisi toivonutkaan, kunhan lähestyjä olisi täyttänyt tiukat ulkoiset kriteerini.”
Toisilla tuntuu olevan sokea piste kaksinaismoralismin kohdalla näistä asioista puhuttaessa, mutta minulla ei ole tarve huijata edes itseäni.
Luonnollisesti myös mansplaining, Me Too -kampanja sekä Sanna Ukkolan vaarallisuus nousivat keskusteluun, mutta edes näistä aiheista en onnistunut antamaan häntä tyydyttäviä näkökulmia.
Pitkän mittelön päätteeksi hän totesi: ”on se ihmeellistä, miten erilaisia me ihmiset olemmekaan.” Minä kylläkin elekielestä päätellen tulkitsin sen rivien välistä tarkoittavan: ”minkä hemmetin takia et voisi jo ymmärtää olla ja ajatella niin kuin minä?”
Minähän tunnetusti nautin aina kaikista syvääluotaavista keskusteluista – myös tästä – mutta arvaatteko, minkä hieman surullisen oivalluksen tein kesken kaiken?
Paradoksaalista kyllä, mutta yksikään mies ei ole koskaan kohdellut minua yhtä alentavasti; pyrkien mitätöimään kaikki omat valintani muiden (ts. miesten) ansioksi sekä saaden kaikki kokemukseni ja näkemykseni naisena vaikuttamaan virheellisiltä.
Mikä onni, että on näitä intersektionaalisia feministejä, jotka palauttavat oikeille raiteille, mikäli me tavalliset reppanat patriarkaatin uhrit erehdymme olemaan vahingollisella tavalla naisia.