Kasvatuksen teorian ja tradition emeritusprofessori kirjoitti aina yhtä tärkeästä ja ajattomasta aiheesta, joka on erityisen tärkeä nostaa jälleen aktiiviseen keskusteluun Vantaalla tapahtuneen kouluampumisen myötä. Nyt selitystä tragedialle haetaan poliittisista epäonnistumisista, väkivaltaa ihannoivasta kulttuurista, sosiaalisesta mediasta tai muista ulkoisista vaikutteista, mutta Tapio Puolimatkan asiantunteva kirjoitus tarjoaa syvempiä juurisyitä lasten pahoinvoinnille.
Lasten pahoinvointi yhteiskunnassamme kertoo siitä, että kasvatuksessa olemme ajautuneet arvotyhjiöön. Ilman arvojen tarjoamaa viitekehystä kasvatus ei auta lasta selkeyttämään tunteitaan ja kehittämään niitä rakentavaan muotoon.
Tunnekasvatuksen tavoitteita
Tunnekasvatuksella on useita tavoitteita ja ne painottuvat lapsen kehitysvaiheen mukaan. Arvonäkökulman valossa voidaan tunnekasvatuksen eri ulottuvuuksia jäsentää esimerkiksi seuraavalla tavalla:
(1) Lapsi kokee läheisen tunnesuhteen toiseen ihmiseen myönteiseksi ja palkitsevaksi.
(2) Lapsi oppii tunnistamaan omat tunteensa.
(3) Hän oppii ilmaisemaan sekä myönteiset että kielteiset tunteensa.
(4) Hänen tunne-elämänsä kehittyy monipuoliseksi, eläväksi ja voimakkaaksi.
(5) Lapsi oppii sanoja ja käsitteitä, joiden avulla hän pystyy nimeämään tunteensa.
(6) Hän tulee tietoiseksi tunteiden välittämistä merkityksistä ja oppii tulkitsemaan niitä.
(7) Hän oppii arvioimaan tunteitaan ja arviointiensa pohjalta vaikuttamaan niihin.
(8) Arviointiensa avulla hän vahvistaa itsessään tunteita, jotka tekevät hänet avoimeksi hyvälle ja arvokkaalle sen sijaan, että hän vähättelisi hyviä asioita ja kieltäisi niiden arvon.
(9) Avautuessaan läheisille ihmissuhteille ja elämän hyville asioille hän pääsee osalliseksi syvenevistä arvokokemuksista.
(10) Syvenevät arvokokemukset tekevät hänet tietoiseksi elämän merkityksellisyydestä ja tarjoavat pysyviä onnellisuuden kokemuksia.
Tunteiden merkityksen arviointi
Arvonäkökulman valossa lapsi voi pohtia tunteitaan kahdelta kannalta. Ensinnäkin hän voi pohtia sitä, mitä hän todella tuntee. Tunteiden selventäminen vaatii niiden sisältämien merkitysten ilmaisemista sanoin, niiden tulkitsemista. Tulkinta voi olla aitoa ja rehellistä ainoastaan, jos lapsi uskaltaa ilmaista myös kielteiset tunteensa. Tällainen uskallus edellyttää realistista ihmiskäsitystä, joka sallii lapsen tunnistaa omat vihan, pettymyksen, kateuden ja turhautumisen tunteensa. Utopistinen ihmiskäsitys, joka edellyttää lapsilla olevan vain enkelimäisen hyviä ja puhtaita tunteita, voi johtaa hänet torjumaan kielteiset tunteensa pois tietoisuutensa ulottumattomiin. Tällöin hänen tulkintansa eivät auta häntä tunnistamaan todellisia tunteitaan, koska ne estävät häntä tiedostamasta kielteisiä tunteita. Tulkintoja ei tällöin käytetä tunteiden selventämisen vaan itsepetoksen välineinä. Tunteille annetut tulkinnat muovaavat aina tunnekokemusta. Itsetulkintojensa avulla lapsi luo itseään.
Kun lapsi tai nuori on selventänyt, mitä hän tuntee, hän on valmis arvioimaan tunteitaan ja halujaan: Ovatko hänen tunteensa ja halunsa arvokkaita, syvällisiä ja hyveellisiä, vai ovatko ne arvottomia, pinnallisia ja paheellisia? Jotkut halut osoittautuvat pohdinnassa elämän mahdollisuuksia kaventaviksi ja tuhoaviksi, jotkut puolestaan avaavat mahdollisuuksia ja rikastuttavat elämää. Jotkut myönteiset halut ovat tärkeämpiä kuin toiset. Tunne-elämä jäsentyy tunteiden merkityksiä analysoitaessa. Tulkintojen ja arviointien pohjana on merkitysnäkökenttä, jonka valossa tunteita ja haluja arvioidaan vastakohtapareilla hyvä–huono, jalo–alhainen, pinnallinen–syvällinen. Arviointi ei kohdistu pelkästään siihen, tuottaako jokin tietty halu kaikille asianosaisille paremman ja onnellisemman tuloksen, vaan myös siihen, auttaako halu yksilöä näkemään itsensä ja muut laajemmin, objektiivisemmin ja totuudenmukaisemmin. Lapsen persoonallisuuden kehitys rakentuu paljolti sen varaan, millä tavalla hän tulkitsee omia kokemuksiaan. Tunteelle annettu tulkinta määrää, millaisen aseman se saa lapsen elämässä. Tunteen arviointi vaikuttaa itse tunteen kokemiseen.
Tunteiden kokeminen edellyttää niiden merkityksen ymmärtämistä. Ilon tunne edellyttää tietoisuutta jonkin arvokkaaksi koetun asian saavuttamisesta tai kokemisesta. Syyllisyyden tunne edellyttää tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotakin väärin. Tämä merkitys selventyy ja tarkentuu sitä pohdittaessa, ja sen mukana tunteet kehittyvät. Tarkempi selventäminen voi syventää syyllisyyden tunnetta, jos yksilö tulee tietoiseksi, kuinka vakavasta rikkomuksesta on kysymys. Tai se voi lieventää sitä, jos hän tiedostaa, kuinka vaikea sitä oli välttää. Jos hänelle selviää, että hänen syyllisyydentunteensa eivät ole perusteltuja, hän voi tämän tiedon avulla vapautua syyllisyydentunteistaan.
Ilmaistessaan tunteidensa välittämiä merkityksiä käsitteellisesti ja selventäessään niiden suhdetta toisiinsa lapsi tai nuori kohtaa samalla kysymyksen tekemänsä tulkinnan pätevyydestä ja totuudesta. Tunteeko hän iloa saavutuksestaan, koska hän uskoo saavuttaneensa jotakin arvokasta? Vai johtuuko tyytyväisyyden tunne vain asian hänelle tuomasta myönteisestä huomiosta? Tunteeko hän itsensä aidosti syylliseksi vai johtuuko epämiellyttävä tunne vain siitä, että hän pelkää ikäviä seuraamuksia? Onko tulkinta ehkä vääristynyt tai riittämätön? Onko hän onnistunut tavoittamaan oikein kokemansa merkityksen? Kun tämä kysymys on kerran herätetty, siihen liittyvä pohdinta ei koskaan lopu vaan jatkuu koko elämän. Tulkinnan oikeellisuudelle ei ole olemassa ulkokohtaisia kriteerejä, vaan tulkintojen täytyy todentaa itse itsensä. Oikea ymmärrys osoittautuu todeksi siten, että se selventää asioita ja auttaa pääsemään kosketuksiin todellisten tunteiden kanssa. Oikea tulkinta auttaa yksilöä ymmärtämään, miksi tietyt asiat koskettavat häntä.
Ne käsitteet ja ilmaisut, mitä ihmisellä on käytettävissään tunteitaan tulkitessaan, ovat osittain riippuvaisia kulttuurista. Siksi myös lapsen mahdollisuudet tuntea tietynlaisia tunteita ovat osittain riippuvaisia kulttuurista, jossa hän elää, koska tulkinnat samalla muokkaavat sitä, mitä hän tuntee. Erilaisista kulttuureista tulleilla ihmisillä voi siksi olla hyvin erilainen tunneilmasto.
Lapsi ei opi arvioimaan tunteitaan ilman läheistä ihmistä, joka rakastaa häntä ehdoitta ja rohkaisee häntä ilmaisemaan tunteitaan ja keskustelemaan niistä. Jos kasvattaja käyttää auktoriteettiaan nujertaakseen lapsen niin, ettei lapsi uskalla päästää kielteisiä tunteitaan tietoisuuteensa, lapsen tunne-elämä ei kehity tasapainoisesti. On perusteltua asettaa rajoja niille tavoille, joilla lapsi voi ilmaista vihaansa, mutta ei ole perusteltua kieltää häntä tuntemasta itse vihan tunnetta. On yhtä lailla väärin kieltää lapselta vihan tunteet kokonaan kuin sallia hänen ilmaista niitä kontrolloimattomasti.
Kun lasta estetään kokemasta vihan tunteita, estetään samalla voimakkaiden tunteiden ja voimakkaan tahdon kehittyminen. Henkilökohtaisten halujen ja tunteiden heikkous on este itsenäisen ja vahvan luonteen kehittymiselle. Ihmisestä tulee näin kykenemätön “lujiin toiveisiin tai luonnolliseen mielihyvään” tai edes tunteisiin, joita hän voisi sanoa omikseen. Ihmisen luonteesta tulee “kutistunut” ja “surkastunut”, sen taipumukset heikkenevät. Tällainen yksilöllisen tarmon puute uhkaa sivistystä ja demokratiaa, koska ihmisistä tulee helposti ohjailtavaa massaa. (Mill 1982: 66–67)
Lapsi ja vihan tunteet
Vihan tunne on yksi esimerkki siitä, että merkitysnäkökulma vaikuttaa tunteisiin. Vaikka vihan tunne voi kehittyä tuhoavaksi, sitä voidaan muokata rakentavaan suuntaan. Platon pitää tunne-energian eräänä tärkeänä lähteenä vihan tunnetta ja taipumusta maksaa samalla mitalla takaisin. Ihmisen varhainen taipumus reagoida aggressiivisesti tilanteissa, joissa häntä estetään toteuttamasta halujaan, voi kuitenkin olla haitallinen kauaskantoisten halujen toteuttamiselle, jos se jää alkeelliseen muotoonsa ja johtaa kontrolloimattomiin vihan ja väkivallan purkauksiin (Broad 1985: 108). Mutta jos sitä suunnataan rakentavasti moraalisen kasvatuksen avulla, se auttaa kauaskantoisten halujen toteuttamista luodessaan vastavoiman ihmisen luontaiselle laiskuudelle ja pelokkuudelle, jotka saisivat hänet mukautumaan olemassa oleviin oloihin sen sijaan, että hän etsisi niihin muutosta.
Ilman rakentavaan muotoon puettua aggressiivisuutta ihminen ei ehkä onnistu järjestämään elämäänsä menestyksellisesti ja suunnitelmallisesti. “Tärkeä osa ihmisen moraalikasvatusta on siten hänen luontaisen aggressiivisuutensa kouluttaminen ja kehittäminen niin, että siitä tulee luovan energian lähde eikä tuhoava voima.” (Emt. 108–110) Niinpä ei ole kasvatuksellisesti tarkoituksenmukaista syyllistää lapsia aggressiivisista taipumuksista, vaikka onkin välttämätöntä puuttua joihinkin aggressiivisuuden ilmaisutapoihin. Ihmisen luontaiset aggressiot eivät saavuta rakentavaa muotoaan, jollei hän elä hyväksynnän ilmapiirissä. Jos vanhemmat saavat joko liiallisella ankaruudella tai kylmyydellä lapsensa torjumaan aggressiivisuutensa pois tietoisuudesta, vaikuttaa torjuttu aggressiivisuus lamaannuttavasti ja altistaa järjenvastaisille vihanpurkauksille, joita on vaikea hallita. Tällaisessa muodossa aggressiivisuus ei toimi myönteisenä käyttövoimana.
Varhaiskasvatuksella on tärkeä merkitys aggressiivisuuden saattamisessa rakentavaan muotoon. Seuraava päättelyketju kuvaa, miten lapsen aggressiiviset tunteet ovat usein oikeutettuja.
(1) Lapsi tulee tietoiseksi omasta ainutlaatuisuudestaan vain, jos hän saa ilmaista halunsa, tunteensa ja kokemuksensa.
(2) Lapsi voi kehittää omaa yksilöllisyyttään, kun hänen kasvattajansa hyväksyvät hänen erilaisuutensa ja osoittavat hänelle kiintymystä ilman ehtoja.
(3) Koska lapset ovat erilaisia kuin kasvattajansa, kasvattajat eivät rajallisina olentoina onnistu täysin ymmärtämään heitä eivätkä siksi myöskään onnistu olemaan rajoittamatta heidän yksilöllisyyttään tarpeettomasti, perusteettomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Niinpä osa lapsen kasvattajiaan kohtaan tuntemasta aggressiivisuudesta on perusteltua.
(4) Koska lapsen aggressiivisuus on tässä tapauksessa osoitus kasvattajan (ehkä tiedostamattaan) lapseen kohdistamasta väkivallasta, sisältyy aggressiivisuuteen muutosvaatimus, jolla on potentiaalisesti rakentava sisältö ja joka voi auttaa uuden ja paremman ihmissuhteen luomisessa.
(5) Jos lapselle annetaan mahdollisuus pukea aggressiivisuutensa sanoiksi, ajatuksiksi ja argumenteiksi, hän tuottaa jotakin sellaista, mikä on vastakkaista hänen lähiympäristölleen. Tässä vastakkaisuudessa ja erilaisuudessa kehittyvä henkinen voima on pohjana itsenäisen ja tarmokkaan persoonan kehitykselle.
Vihan tunnetta on mahdollista kehittää rakentavaan muotoon, kun lapsen käyttäytymiselle asetetaan selviä ja järkeviä rajoja, ja kun häntä autetaan tiedostamaan tunteensa ja arvioimaan niitä. Ilman selkeitä rajoja lapsen on vaikea oppia ilmaisemaan vihaansa rakentavasti ja kehittää moraalista asennetta, jonka avulla hän voisi hallita vihaansa. Tässä suhteessa Schelerin kanta eroaa Freudin näkemyksestä. Moraalinen asenne on myönteinen voima, joka ei johda lasta torjumaan kielteisiä tunteitaan, vaan auttaa häntä kehittämään niitä rakentavaan muotoon. Koska lapsi ei torju vihaansa vaan voittaa sen moraalisella asenteella, hän ei joudu alttiiksi torjutun vihan haitallisille vaikutuksille. (Scheler 117–118)
Filosofi Max Schelerin mukaan torjuntaan voi johtaa joko liian välinpitämätön tai liian ankara kasvatus. Liian välinpitämätön johtaa torjuntaan siksi, että lapsi ei opi ilmaisemaan vihaansa rakentavasti, jolloin hänen ympäristönsä pyrkii tukahduttamaan hänen kontrolloimattomat vihan purkauksensa. Jos lapsi on ympäristöään heikompi, hän päätyy torjumaan vihansa pois tietoisuudestaan välttyäkseen voimattoman vihan tuottamalta sisäiseltä turhautumiselta.
Ankara kasvatus voi tehdä lapsesta niin pelokkaan, että hän torjuu vihansa ja kätkee sen lopulta itseltäänkin, koska hän pelkää vanhemman tunnistavan vihan, jos se säilyy tietoisena. Pelko voi tulla niin hallitsevaksi, että lapsi lopulta torjuu nekin vihan tunteensa, jotka eivät kohdistu vanhempiin. Tällainen pelko syvenee ahdistuneisuudeksi, joka estää yleensäkin tunteiden kokemista ja niiden ilmaisua. Aluksi se estää vain tunteiden aktiivisen ilmaisun, mutta vähitellen tunteet poistuvat tietoisuudesta, eikä lapsi ole enää selvästi tietoinen niiden olemassaolosta. Lopulta vihastumisen tuntemus ei enää ylitä tietoisuuden rajaa. Tunteiden torjuminen laajenee uusiin tunteisiin, niin että jokainen uusi torjuttu tunne vahvistaa edellisten torjuntaa. (Scheler 133)
Vihan tunne voi torjuttuna laajeta yleiseksi vihamielisyydeksi ihmisiä kohtaan, joilla on epämääräinen suhde vihan alkuperäiseen aiheuttajaan. Aluksi lapsi vihaa epäoikeudenmukaista vanhempaansa ja tahtoo kostaa hänelle. Kun lapsi torjuu vihan tunteensa, se laajenee ensin mihin tahansa vanhemman ominaisuuksiin, toimintatapoihin tai mielipiteisiin. Niistä se laajenee edelleen kaikkiin henkilöihin, ihmissuhteisiin tai tilanteisiin, jotka ovat jollain tavalla yhteydessä vanhempaan tai hänen ominaisuuksiinsa. Lopulta se muuttuu kielteiseksi asenteeksi joitakin tiettyjä luonteenpiirteitä tai ominaisuuksia kohtaan riippumatta siitä, missä niitä kohdataan. Kun torjunta on edennyt vielä pidemmälle, se johtaa epäjärjestelmälliseen kielteiseen reaktioon kaikkiin asioihin, tilanteisiin tai luonnollisiin esineisiin, joilla on löyhä suhde vihan alkuperäiseen aiheuttajaan. Torjuttu tunne saattaa yhtäkkiä murtautua tietoisuuteen, kun torjunta hetkeksi hellittää otettaan esimerkiksi lapsen ollessa väsynyt, stressaantunut tai järkyttynyt. Torjunnan alla piilevä viha saattaa paljastua puheessa tai eleessä ilman mitään selvää kohdetta tai syytä keskellä rauhallista keskustelua. (Scheler 134)
Torjunta ei ainoastaan laajenna, muuta ja siirrä alkuperäistä kohdettaan, vaan se vaikuttaa myös itse tunteeseen. Koska lapsi ei voi ilmaista tunnettaan avoimesti, se alkaa vaikuttaa lapsen sisällä niin, että vihaan liittyvät epämiellyttävät ruumiilliset tuntemukset saavat ylivallan. Lapsi ei tunne oloaan hyväksi, hän kokee ruumiinsa etäiseksi ja epämiellyttäväksi. Kun ruumiilliset tuntemukset tulevat voimakkaammiksi, ne saavat tunteet kääntymään lasta itseään vastaan. Seurauksena on itseviha, itsekidutus, itselleen kostaminen. (Scheler 134–135)
Schelerin mukaan torjunta on ongelmallista ennen kaikkea siksi, että se estää arvotietoisuuden kehittymistä. Sikäli kuin ihminen ei ole tietoinen tunteestaan, hän ei pysty arvioimaan sitä. Koska hän ei arviointinsa valossa näe sen kielteisyyttä, hän alkaa pitää sitä oikeutettuna ja siten vahvistaa sen otetta itsestään. Siksi vihastumisen tunne torjuttuna syvenee vahingoniloksi ja katkeruudeksi. Koska ihminen kokee olevansa oikeassa, hän kokee koston moraaliseksi velvollisuudekseen. Hänestä tulee helposti ärsyyntyvä ja hän käyttäytyy hyökkäävästi uskoen koko ajan vain oikeutetusti kostavansa kärsimänsä loukkauksen. Kosto palauttaa hänen menettämänsä tunteen henkilökohtaisesta arvosta, hänen loukatun kunniansa, tai tarjoaa hyvityksen siitä vääryydestä, jonka hän kokee kärsineensä. (Scheler 120)
Tunteiden arviointi persoonan kehittäjänä
Tunteisiin sisältyvä ymmärrys syvenee, kun tunteiden sisältämä merkitys ilmaistaan käsitteellisesti. Tunteita arvioitaessa selviää, miksi tiettyihin tunteisiin sisältyy syvempi merkitys kuin toisiin. Esimerkiksi ystävyyden kokeminen tarjoaa arvokkaamman merkityksen kuin vihan tunne, koska viha sulkee mahdollisuuksia, joita ystävyys avaa. Ihmisyyden ymmärtäminen syvenee sitä enemmän, mitä paremmin lapsi pystyy selvittämään itselleen, mitä nämä tunteet merkitsevät, ja saamaan niiden avulla näkemyksen hyvästä elämästä.
Pohdinta auttaa häntä huomaamaan, että viha kaventaa hänen näkökenttäänsä ja estää häntä arvostamasta muiden hyviä puolia, kun taas rakkaus ja ystävyys auttavat häntä arvostamaan toisia ihmisiä ja siten itsekin laajentumaan. Määritellessään vihan tunteensa elämää kaventavaksi, hän samalla rajoittaa sen vaikutusta omassa tunnemaailmassaan ja heikentää sen voimaa.
Tunteiden merkityksellisyyden ymmärtäminen ja niiden tunnistaminen myönteisiksi tai kielteisiksi vaatii sitä enemmän pohdintaa, mitä kehittyneemmistä ja monimutkaisemmista tunteista on kysymys. Tunteeseen sisältyvien merkitysten analyysi auttaa lasta arvioimaan tunteitaan ja arvioinnin avulla vaikuttamaan niihin. Jos hän ymmärtää tiettyjen tunteiden rajoittavan kehitysmahdollisuuksiaan ja vuorovaikutustaan muiden ihmisten kanssa, tämä arvio vähentää kielteisten tunteiden vaikutusta ja muokkaa niitä rakentavaan muotoon. Arvio asettaa kyseiset tunteet kielteiseen valoon, joka ei voi olla vaikuttamatta itse tunteisiin.
Kun lapsi tiedostaa, että viha köyhdyttää hänen persoonallisuuttaan ja vähentää elämäniloa, hän heikentää näiden tunteiden vaikutusta elämäänsä. Vihan tunteet muuttuvat, kun ne asetetaan merkitysnäkökenttään, joka näyttää niiden kielteisyyden. Kielteisiä tunteita ei tarvitse torjua, koska arviointi voi heikentää niiden valtaa ja siten vähentää niiden tuottamaa sisäistä stressiä. Lapsen pohdinnat muokkaavat hänen kokemuksensa laatua ja siten muokkaavat sitä, millainen ihminen hänestä tulee.
Jos lapsi samankaltaisen pohdinnan kautta arvioi ystävyyden tunnetta, hän huomaa sen sisältävän rakentavia merkityksiä. Ystävyyden ja kiintymyksen tunne avaa hänet toisen ihmisen persoonan arvolle ja hänen hyville ominaisuuksilleen. Samalla hän avaa persoonansa ja oman kokemusmaailmansa arvokkaille kokemuksille.
Tällaisen pohdinnan avulla lapsi huomaa, että ystävyyden tunne on arvokas. Kun hän näin määrittelee sen, hän vahvistaa sen asemaa omassa elämässään ja antaa sille mahdollisuuksia kehittyä. Kehittyessään se avartaa hänen persoonallisuuttaan ja avaa sen uusille myönteisille arvokokemuksille.
On selvää, ettei lapsi voi onnistua kehittämään näin monimutkaisia pohdintoja ilman läheisen aikuisen apua. Aikuisen tehtävänä on opastaa lasta ymmärtämään arvonäkökulmaa, joka tarjoaa pohjan tunteiden arvioinnille ja siten persoonan rakentumiselle.
Kirjallisuus
Broad, C. D. (1985) Ethics. Martinus Nijhoff Publishers.
Mill, John Stuart (1982) Vapaudesta. Porvoo: WSOY.
Puolimatka, Tapio (2006) Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat: minuuden rakentamisen filosofia. Suunta-kirjat.
Scheler, Max (1992) On Feeling, Knowing and Valuing. Selected Writings. Toim. Harold J. Bershady. The University of Chicago Press.
Taylor, Charles (1995) Autenttisuuden etiikka. Suom. Timo Soukola. Gaudeamus.