Kanto julkaisee ROKOTEHAITTASPESIAALIN, jossa pureudutaan valtamedian vaikenemaan aiheeseen mm. haitan saaneiden kokemuksia jakamalla. Moni Y59-rokotehaittadiagnoosin saaneista ei uskalla vieläkään esiintyä omilla kasvoillaan näennäisesti paheksutun vihapuheen ja syrjinnän vuoksi. Tässä artikkelissa puhuttelevasti tuntojaan purkaa toistaiseksi anonyymina pysyttelevä ihminen. Hän, joka toivottavasti joskus vielä kokee olonsa riittävän turvalliseksi tullakseen julki omalla nimellään.
Tästä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.
***
Pettymys lääkäreihin
“Ehkä sinulla on ollut oireeton korona?” Lääkäri kysyi. Ei ole todellista, ajattelen. Aina tämä sama laulu. Yritin vastata (taas) tähän usein kuulemaani ehdotukseen asiallisesti. “No aivan, mutta usean peräkkäisen altistumisen vuoksi meitä passitettiin työpaikalta jatkuvalla syötöllä drive-in testeihin lyhyin väliajoin. Silloin toimittiin niin. Kävin juuri ennen oireita niissä testeissä useampana viikkona. Aina negatiivisia. Eikä mitään pieniäkään flunssan oireita ole ollut edes puoleen vuoteen ennen ensimmäistä rokotetta, saati sen jälkeen.”
“Voihan se kuitenkin olla…”, aloitti lääkäri. Keskeytin: “Eikö se nyt kuitenki ole todennäköisempää jo ajallisestikin, että nämä tulivat rokotteesta. “Niin, no eihän sitä voi täysin poissulkea…”, mutisi lääkäri. Huokaisin.
“No, voisin kirjoittaa sinulle tämmöistä kipulääkettä tai liharelaksanttia – tai no sinulla on näköjään jo tuohon relaksanttiin resepti.” Lääkäri halusi selvästi minusta eroon. Menin.
Aivan toivotonta. Lääkärit kirjoittelivat erilaisia kipulääkkeitä eikä mitkään niistä toimineet. Ollenkaan, siis yhtään. Lihasrelaksantin jälkeen heitin koko paketin kaapin perälle. Jostain syystä kipu vain korostui sitä otettuani. Myös hermokipulääkkeet on kokeiltu. Jälkioireet olivat hirvittävät ne lopetettuani, eivätkä ne edes auttaneet mitään. Magneettikuvissa ei näkynyt mitään selittävää, fysiatri ei osannut auttaa, neurologi ei osannut auttaa, reumalääkäri ei osannut auttaa ja verikokeissa oli jotain arvoja yli viitteiden, mutta eivät nekään juuri kiinnostaneet ketään. Olin heittopussina kipujeni ja muiden pelottavien mystisten oireideni kanssa.
Elämästä oli tullut aivan helvettiä. En voinut elää elämisen arvoista elämää. Enimmäkseen kuuntelin äänikirjoja ja yritin löytää asentoa, jossa pystyin olemaan. Mitään kotitöitä en voinut tehdä. Joskus kävelin koiran kanssa korttelin hampaat irvessä ja kyyneleet silmäkulmissa. Se oli maksimisuoritus kuukausiin. Sydän hakkasi ja tuntui kuin keuhkotkin menisivät kramppiin. Takaraivosta iski salamoita. Kädet vapisi. Joskus pelkäsin kaatuvani tielle. Mietin miten koiralle kävisi, jos menisi taju.
Osa lääkäreistä uskoi minua vilpittömästi, mutta hekään eivät osanneet auttaa. “Nämä rokotehaitat ovat siitä ikäviä, ettei niille ole olemassa mitään ennustetta”, totesi eräs naislääkäri. Osa taas ehdotti, että ehkä työergonomia oli ollut huonoa. Voi helvetti. Minä olen entinen crossfit-harrastaja, eikä minulla ole koskaan ollut kipuja työasennoista. Kokeilin silti hierojaa ja fysioterapiaa. Ne vain pahensivat asiaa, vieläpä pitkäksi aikaa. Jopa suihkussa vesipisarat sattuivat ihooni erehdyttyäni hierontaan. Tulehduskipulääkkeillä edes se helpotti.
Minä mietin välillä, olisiko helpompaa ratkaista tämä ongelma toisin. Itse. Kukaan ei osannut auttaa, enkä minä jaksanut enää. Mies teki kaiken kotona. Minä vain itkin, tai olin hiljaa, jotta hän saisi taukoa kärsimyksistäni. Miten ihmisille voidaan antaa jotain tämmöistä, jos ei kukaan osaa auttaa, kun käy huonosti? Eikö minunlaisilleni ollut mitään suunnitelmaa, mitään suositeltua hoitoa? Miten kaikki olivat aivan pihalla ja vääntelivät vain käsiään? Jotkut tuntuivat suoraan ajattelevan, että liioittelen ja olen jokin hysteerinen nainen, jolla on vähän lihaskipuja. Myös töistä pidemmän sairasloman määrännyt lääkäri. Tunteet heittelivät epätoivon ja vihan välillä. Minulla on aina ollut korkea kipukynnys, enkä ole milloinkaan itkeskellyt turhista. Lihaskivut kuuluivat treenaajan elämään. Nämä eivät olleet niitä.
Ystäviä en nähnyt oikeastaan ollenkaan. Koronarokottamaton (olisinpa minäkin) ystäväni laittoi minulle lopulta viestin, jonka sisältöä en enää sanasta sanaan muista. Siinä hän kuitenkin vinkkasi minulle eräästä ryhmästä somessa, josta saattaisin löytää asiasta tietäviä. Samalla hän kertoi kuulleensa muista, joita oli auttanut kortisoni. Olin siitä joskus lääkäriltä kysynytkin, mutta hän oli ollut sitä mieltä, ettei se ole minulle oikea lääke. Otin puhelimen käteeni ja etsin kyseisen ryhmän. Lueskelin ihmisten kommentteja siellä.
Tyrmistyin. Kaikkea sirujen ja 5 G:välillä ja “juokaa havupuujuomaa” kaikkiin mahdollisiin oireisiin. Oi ei, ei tämä ole ollenkaan minun paikkani. Minua ei havupuu juomat enää pelasta ja loput jutut ovat makuuni liian korkealentoisia ja skandaalinhakuisia. Muutama oikeakin kertomus haitan saaneilta löytyi, ei kuitenkaan samantyyppistä haittakuvausta kuin omani. Syteen tai saveen, en menetä mitään. Kirjoitin kaikki oireeni yhteen postaukseen ja laitoin perään, että jos joku käy läpi samaa, niin ottakaa yhteyttä. Sillä minä en tiedä, mitä teen.
Päivää myöhemmin minulle oli saapunut yksityisviesti. Luin epäuskoisena viestiä läpi. Joku, joka oli oireiltaan aivan kuin minä.
***
Seuraavaksi: En ole yksin!