Ahtisaari – paras presidentti, jonka rahalla saa

“Poikani, kunpa tietäisit, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Jo pintapuolisinkin kurkistus siihen, miten – ja ketkä – meitä hallitsevat, todistaa nuo sanat ainakin Suomen kannalta sangen oikeaan osuneiksi. Pitänee kuitenkin mainita, että tuon järjen rajallisuuden korvaa runsain mitoin oveluus, periaatteettomuus, oman edun tavoittelu ja häikäilemättömyys. Tyly väite?

Aloitamme kurkistuksemme vallan huipulta, maanpetoksen ajan presidenteistämme.

De mortuis nil nisi bene. (Kuolleista puhutaan vain hyvää.)

Tuosta periaatteesta kiinni pitäen Ahtisaaren esittelystä tulisi lyhyt, suorastaan olematon. Maininnan arvoinen voisi toki olla Ahtisaaren kyky rakentaa itselleen suuri maine niinkin pieneksi mieheksi. Tosin tuossa hän sai toki runsaasti apua sekä puoluetovereilta vallan eri askelmilla, että fiktion tuottajana ylittämättömältä Suomen medialta.

Keijo Korhonen teoksessaan Itsenäisyyden lyhyt historia kirjoittaa seuraavasti: “Kuvaavaa kyllä presidentti Koivisto oli puolueen tehtyä ratkaisunsa neuvonut pitämään Ahtisaaren poissa Suomesta niin pitkään kuin mahdollista, jotta miehen pätemättömyys ei ehtisi paljastua äänestäjille.”

Kirjassaan Operaatio Ahtisaari Pentti Sainio pyrki tuomaan esiin todellisuuden suomalaisille presidentinvaalien alla tyhjästä puhalletusta myyttisestä hahmosta: YK-diplomaatista ja rauhanneuvottelijasta.

Alunperin Sainion aikeena oli tehdä satiirinen kirja tulevien presidentinvaalien (1994) ehdokkaista:

“Yhdessä vaiheessa hämmennyin. Minulle alkoi selvitä Martti Ahtisaaresta seikkoja, jotka olivat kaikkea muuta, kuin vitsin aiheita. Selvitettyäni vielä yksityiskohtaisemmin tiettyjä asioita hätkähdin todella. Ahtisaaren virkauralla tuli esiin asioita, jotka siinä vaiheessa voitiin luokitella vaikkapa isänmaan kannalta erityisen merkittäviksi.”

Mitä Sainiolle selvisi? Seikkoja, jotka visusti pidettiin pois kansalaisten näkyviltä. Kuten suosion menetys YK:ssa. Valtion rahojen huoleton käyttely omiin loma- ja virankalastelumatkoihin. Wider-instituutin (YK:n Suomeen sijoitettu YK:n yliopiston alainen tutkimuslaitos) rahoitussotkujen selvittelyn jarruttaminen kaikin mahdollisin keinoin, jopa selvittelijöitä uhkailemalla. Ulkoministeriön tarkastuskertomus asiasta muuten leimattiin salaiseksi.

Ennenkaikkea Sainion kirja kuitenkin piirtää kuvan miehestä, jonka keskinkertaisuutta kannattelee vain väsymätön oman edun tavoittelu ja poliittinen “Hyvä veli” -verkosto. Ei siis kovinkaan epätavallinen ilmiö sen enempää Suomen kuin YK:nkaan byrokratiassa.

Noilla edellytyksillä leivottiin kuitenkin Ahtisaaresta, Keijo Korhosen sanoin “Suomen historian heikoin presidentti”, koska ainoa merkittävä kriteeri tulevalle presidentille oli Unionin jäsenyyden varaukseton kannattaminen. Tuossa suhteessa Ahtisaari täytti mitat enemmän kuin kylliksi. Tosin yhtä varauksettomasti eliitin valitsema presidentti olisi ilomielin kannattanut mitä tahansa mistä maksetaan tarpeeksi – mieluiten mahdollisimman pienellä vaivannäöllä. Ja mitään vaivaahan tuohon Suomen laittomaan liittämiseen Euroopan unioniin ei tarvinnut enää nähdä. Muut olivat taputelleet Suomen itsenäisyyden myynnin valmiiksi (Esko Aho jopa allekirjoittanut Maastrichtin sopimuksen), nakertaneet perustuslakiin porsaanreiän, josta väittivät jäsenyyssopimuksen mahtuvan ja median avustuksella, valehdelleet kansalaisille suut ja silmät täyteen.

Ahtisaari tarvittiin vain kumileimasimeksi, hyödylliseksi idiootiksi, jotta todelliset toimijat säilyttivät, ainakin kuvitelmissaan, uskottavan kieltämisen mahdollisuuden asioiden mennessä pieleen, jos ja kun kansa alkaisi vastuullisia penäämään.

Mikä siis oli Ahtisaaren hinta? Tai muiden Suomen myyjien? Sitä emme tiedä, mutta suuntaa antaa Lissabonin sopimuksesta (Unionin perustuslakisopimus) maksettu 100 miljoonaa dollarin lahjus per allekirjoittajamaa. Ketkä tuon summan jakoivatkin, voimme turvallisin mielin olettaa, että Ahtisaari on pitänyt puolensa eikä ole jäänyt kolmeakymmentä hopearahaansa vaille.

Jos nyt vielä tuntuu vaikealta hyväksyä tällaistä näkemystä presidentti Ahtisaaresta, seuraava uutinen vuodelta 2007 tuskin helpottaa tuskaa:

MTV Uutiset:

“Serbian parlamentin puhemies vaatii tutkintaa väitteistä, joiden mukaan Martti Ahtisaari olisi ottanut vastaan yli 42 miljoonaa euroa albanialaisten rikollispiirien johtohahmolta sekä Kosovon albaanihallitukselta. YK ja Ahtisaari eivät ole kommentoineet asiaa.

Serbian parlamentin puhemies Oliver Dulic syyttää YK:n Kosovon erityislähettilästä Martti Ahtisaarta lahjusten otosta.

Dulicin mukaan Ahtisaari on vastaanottanut lahjuksia albanialaisen järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmolta. Vastineeksi lahjuksista Ahtisaari antaisi raportissaan tuen Kosovon itsenäistymiselle. Dulic vaatii asiasta virallista tutkintaa.

“Oppurtunismi on taito purjehtia toisten nostamalla tuulella.”

Syksyllä 1979 ilmestyi nimimerkki Simo Sakarin valikoima ja Maarit Tyrkön toimittama ajatelma- ja aforismikokoelma Sivalluksia (Otava 1979). Vuonna 1982 otetussa toisessa painoksessa nimimerkin taustalla olevaksi henkilöksi paljastettiin silloin jo tehtävästään luopumaan joutunut presidentti Urho Kekkonen.”