Tarkoitus ei ole korostaa omaa ainutlaatuisuuttani vaan muistuttaa siitä, että olemme kaikki yksilöitä ja vastuussa vain omasta käytöksestämme.
Moni kenties kuvittelee, että jos voisi kopioida ajatusmaailmansa kaikille tuntemilleen, maailma olisi parempi paikka. Muuthan ne ovat, joiden pitäisi muuttua – en minä.
Foliohattumaailma ja puoluejäsenyys ovat olleet upeita mahdollisuuksia harjoitella yksilöllisyyden kunnioittamista. Kun tulee tuomituksi jostain, mihin ei itse ole syyllistynyt, on luontainen reaktio alkaa pedata omaa selustaansa ja näyttävästi irtisanoutua heistä, joiden toiminnan vuoksi on joutunut kärsimään.
Yksi virhe. Yksi väärä sana tai lauserakenne. Yksi tahra menneisyydessä. Yksi mielipide, joka ei ole loppuun asti mietitty. Yksi ihminen. Se riittää monille syyksi leimata koko toimija sidosryhmineen.
Paradoksaalisesti yksilön ei uskota kykenevän muuttamaan maailmaa, mutta silti yhden ihmisen katsotaan voivan saastuttaa kaikki ympärillään oleva. Yksilö onkin aina hyvä tekosyy väistellä omaa vastuuta muutoksenteossa.
Minäkin puolustelin poliittista sitoutumattomuuttani sillä, että en ole ”sellainen” yksilö. Perustelin itselleni, ettei yhden ihmisen osallistuminen muuta mitään. Ja mitä jos minutkin tuomitaan jonkun toisen ”kaltaiseni” sanojen tai tekojen vuoksi?
Juuri tällaista leimakirves-kulttuuriahan minä halveksuin, joten mietin, miksi ihmeessä antaisin sen rajoittaa potentiaaliani ja kaventaa yksilönvapauttani. Ainahan jonkun tahon on oltava edelläkävijä ja osoitettava, että moraaliposeeraaminen ei ole ainoa – saati oikea – tapa toimia. Muutoksesta on täysin turha edes haaveilla, ellei ole ensin itse valmis rikkomaan omia käyttäytymis- ja ajatusmallejaan.
Lakkaa valittamasta olosuhteista, välittämästä pahoista kielistä, odottamasta valmista maailmaa ja ala muutoksentekijäksi. Yhden ihmisen on mahdollista käynnistää positiivinen ketjureaktio, mutta moukkamaisuus ei toistaiseksi löydy yleisvaarallisten tartuntatautien listalta.
Olen itseoppinut, enkä tykännyt opetetuksi tulemisesta mm: silloisessa yhteiskoulussa ei opiskelu maittanut ja jos jotain yritin osata viitaten ja sit sanoin “jotain” ja kaikki naureskeli minulle (tuntui siltä silloin) niin enpä sitten viitannut jatkossakaan koko lukuvuona. Seuraavana vuonna oppi alkoi maistua ja pärjäsin siten, että olin luokan 3. paras ja sain siitä maininnan ? maininta mainitsi myös sen, että olin ollut niin huono ennen ja motivaatio oppiskella loppui siihen.
Nykyään se tapahtuu niin, että kirjoitan netti chatpalstalle jotain älykästä (mielestäni) ja sitä pilkataan tai se poistetaan (youtube) niin kirjoitusmotivaatio meinaa sammua siihen..