– isän kirje kakkosluokan opettajalle
Toimitukselta:
Koulujen pitäisi opettaa lapsi kohtaamaan maailman moninaisena ja yllättävänä, ei valmiina pakettina. Ja median pitäisi näyttää lapselle maailma samalla tavoin. Nyt mediakriittisyyskin on kääntynyt väärin päin. Lapsille opetetaan mediakriittisyytenä median viestiin uskomista, ei sen kyseenalaistamista. Onko jo käynyt niin, että koululaitos on ehtinyt kasvattaa mediaan uuden toimittajasukupolven, jolle faktatsekkaus onkin virallisen toistamista ja se todellinen mediakriittisyys ei enää tämän takia suju?
Lukekaa, tämä on hyvä kirjoitus. Ja Antin blogi on muutenkin monenlaisen analyysin aarreaitta.
25.10.2023
Tämä oli alun perin yhteydenotto kotoa opettajalle, mutta aihe vaikuttaa saamieni kommenttien perusteella olevan sen verran ajankohtainen, että sitä olisi hyvä saada enemmän julkiseen keskusteluun. Siksi olen jakanut sen nyt tässä.
Hei,
Halusin kirjoittaa vähän pidemmälti aiheesta, joka nousi esille muutama viikko sitten kun keskustelin tokaluokkalaisen poikani kanssa koulupäivästä. Välipalapöydässä sain kuulla, että ”Venäjä on räjäyttänyt kaasuputken Itämerellä”. Toki pojat ovat poikia ja varmasti välitunneilla puhutaan siitä, miltä se maailma näyttää kenenkin vinkkelistä (ja kenenkin kotona). Kuitenkin kysyessäni, että mistä nyt tällaista tietoa on tullut, niin tyrmistyksekseni kuulin, että ”lasten uutisista” (Helsingin Sanomien ’Lasten uutiset’ 13.10.2023 – ”Mikä rikkoi kaasuputken?”) ja että niitä katsotaan yhdessä koulussa joka perjantai. Tämä kaikki on jokseenkin ymmärrettävää ja tietyiltä osin kannatettavaakin mediakasvatuksen näkökulmasta; tokihan koulukin omalta osaltaan haluaa kasvattaa maailmaa seuraavia aktiivisia kansalaisia – näin haluan uskoa.
Ja haluan todeta, että minulla ei ole tässä tarkoituksena kritisoida opettajaa – pidän tätä asiaa kuitenkin henkilökohtaisesti erityisen tärkeänä ja syvemmän sekä laajemman keskustelun arvoisena – etenkin tässä maailmantilanteessa. Avaan vähän omaa vinkkeliäni tuonnempana. Haluaisin kuitenkin isänä ennen muuta korostaa, että mielestäni tokaluokkalaisen kohdalla uutisiakin tärkeämpää on sallia tietynlainen kasvurauha (tässäkin asiassa) ja tietyllä tavalla ”huoleton lapsuus”, johon mielestäni kuuluu se, ettei varsinkaan maailman synkkään ja reaalipoliittiseen puoleen ole tarpeen vielä kajota. Nykyään uutisiin myös yhä enemmän sisällytetty tapa antaa katsojille linjat siitä, millä tavalla annetusta informaatiosta tulisi vielä ajatella, tekee asiasta entistäkin kinkkisemmän.
Ihan vain kontekstia varten lisään tähän sen verran, että näihin mahdollisesti kärkeviltäkin tuntuviin näkemyksiini vaikuttavat huomattavasti vuoden mittainen kokemus kriisinhallintatehtävästä Balkanilla 1999-2000, jossa olin mukana väkivallalla pysäytetyn etnisen puhdistuksen jälkiselvittelyissä – konfliktin, joka oli tulosta sukupolvia kyteneiden (ja ruokittujen) etnisten jännitteiden kuohahtamisesta. Lisäksi myöhemmin opiskelin yliopistossa 5 vuoden verran rauhan- ja konfliktintutkimusta sekä journalismia.
HS Lasten uutiset 13.10.2023 – ”Mikä rikkoi kaasuputken?”
Seuraavassa vähän ajatuksiani tuosta uutislähetyksestä, joka koulussa on ymmärtääkseni yhdessä katsottu:
1) Ensivaikutelma: Aivan aluksi tapauksesta kertoo asiantuntijana kaikista vaihtoehdoista rajavartiolaitos eli (turvallisuusviranomainen) – lisäksi vasta aivan äsken sattuneesta tapauksesta esitetään heti kärkeen selkeä spekulaatio ulkopuolisesta toimijasta (joka ei nykyisessä mediailmastossa jätä juuri vaihtoehtoja) – ja tämä kaikki, ennen kuin tapauksesta on edes tehty varsinaista tutkimusta.
2) Onnettomuuden mahdollisuudesta ei keskustella: Jotta lapset varmasti saisivat jutun juuresta halutunlaisen kopin, toimittaja vielä kiteyttää ja alleviivaa asian (2min. kohdalla): ”Viranomaiset siis uskovat, että vauriot on aiheutettu tahallisesti..”. Kriittisen katsojan huomion kiinnittää myös leikkeeseen liitetty jännittävä musiikki ja ehkä jollain tavalla hypnoottinen asettelukin.
3) Syyllisen hahmottaminen: Sitten seuraa pätkä, jossa asianmukaisesti aivan oikein puhutaan siitä, että tekijää taikka syytä ei vielä tiedetä ja että asia täytyy tutkia huolellisesti. Tämän osion toimittaja kuitenkin päättää toteamalla ykskantaan: ”.. monet kuitenkin epäilevät, että kaasuputkea olisi saattanut vaurioittaa Venäjä”. Tarina siirretäänkin tästä sitten täysin saumattomasti taannoin Itämerellä vaurioituneisiin ’Nordstream’ -kaasuputkiin, joiden kohtalosta uutisyleisön mieliin on jo suurelta osin onnistuttu luomaan kuva Venäjän syyllisyydestä.
4) Mitä sitten halutaan jättää mieleen?: Aiheen kaiken käsittelyn päättää seuraava lause samaa toimittajaa lainatakseni: ”Myös silloin Venäjää epäiltiin tuhotöiden tekijäksi”.
En puutu muuhun lähetykseen tässä tilan säästämiseksi, mutta jo noissa muutamissa minuuteissa tarjoillaan katsojalle sellainen kehystys, joka ei ole millään tavalla monitulkintainen. Kehystämisen voima on siinä, että se menee monelta mediakritiikittömältä aikuiseltakin ohi – lapsia edes mainitsematta. Tässä tosin näemme esimerkin räikeämmästä päästä.
Ongelma
Suomen puolueettomuuden hylkääminen vain ”aiempien gallupien tulosten” perusteella ilman minkäänlaista demokraattista prosessia tässä vauhdilla kiristyvässä maailmantilanteessa on tuonut tähän kaikkeen uudenlaisia haasteita. Olemme yhteiskuntana nopeasti joutuneet tilanteeseen, jossa osa uutisoinnista voisi täyttää jopa sotapropagandan kriteereitä. Propaganda terminä voi kuulostaa rankalta, mutta termi avattuna selventää paljon.
Pitkään propagandalle (ja pelolle) altistettu väestö taas on myös helpompi saada sellaisten asioiden taakse, joiden taakse sitä ei muuten saataisi. Lisäksi kysymys siitä, miksi Helsingin Sanomien tuottama lapsille suunnattu uutisointi on tällaista, vaatisi pidempää pohdintaa, jonka paikka ei ole tässä.
Emme voi kuitenkaan ohittaa sitä, että tuokin alle 10 minuutin pätkä on valintojen tulosta. Siihen sisältyi kaikkiaan 4 aihetta, joista yhdessä spekuloitiin – ennen mitään tutkimuksia – mahdollisesti suurvallan tekemästä kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuneesta sabotaasista, ja toisessa laajan terrorihyökkäyksen eskaloimasta ja sytyttämästä sodasta Palestiinassa – ja tämä kaikki lasten uutisissa. Selkeää pelkopainotusta on tässä mahdotonta ohittaa, eikä edes lopun kuumailmapallokimara onnistu pelastamaan kokonaisuutta.
Sotapropagandalla on pitkä historia, mutta kokonaisuus synkentyy, kun yhtälöön lisätään lapset. Lapsia on helppo käyttää puskureina ja välineinä aikuisten kiistoissa. Lapsiin kohdistetun propagandan tulos voi lievemmässä muodossa olla esimerkiksi sitä, että jopa ala-asteen rehtori voi yllyttää lapset lähes vaivattomasti, murtamaan järjestystä ylläpitävien kriisinhallintajoukkojen miehittämää, kahta kansanryhmää erottavaa tiesulkua massiivisessa etnisessä mellakassa jollain konfliktista kärsivällä alueella (tätä olen itse todistanut). Synkimmillään ja pisimmälle vietynä se manifestoituu esimerkiksi toisessa maailmansodassa mm. pääosin pelkästään Hitler- nuorisosta koottujen sotilasjoukko- osastojen toiminnassa mm. Normandiassa (12. SS panzer). Jälkimmäisessä tapauksessa näiden pelkässä propagandassa kasvaneiden nuorien aikuisten osalta vihollisen ”toiseuttaminen” ja epäinhimillistäminen oli jo onnistunut niin perinpohjaisesti, että esimerkiksi sotarikoksia ei kyetty välttämättä edes ymmärtämään tuomittavana konseptina sotilaiden keskuudessa.
Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla millään tavalla poliittinen keskustelu; mielestäni tähän riittää aivan periaatetasokin. On nimittäin haastavaa yrittää kotona opettaa lapsille oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden periaatteita ja esim. sitä, että ikinä ei saisi syyttää ketään jos ei ole varma asiasta, jos koulussa (auktoriteetti numero 1) näytettävät uutiset (auktoriteetti numero 2) antavat päinvastaista esimerkkiä…
Mikä neuvoksi?
Itse en toivoisi, että omia lapsiani altistetaan selkeälle propagandalle – etenkään koulussa. Ja on kyllä pakko myöntää, että tuo kyseinen uutislähetys oli jopa räikeämpi esitys, kuin mitä olisin osannut odottaa.
Mielestäni meidän pitäisi pyrkiä ainakin vielä ala- aste aikana vahvistamaan lapsille sitä kuvaa, että maailmassa on tarkoituksenmukaisuutta ja oikeamielisyyttä; turvallisuutta ja vakautta – tosin sitä ei tietystikään tule tehdä propagandisoitujen ja politisoituneitten aiheiden, taikka suoranaisten valheiden ja propagandan kautta; aivan perustason elämän asiat riittävät. Pelkään, että kyseiseen tavoitteeseen ei siten päästä entistä näkyvämmistä vinoutumista kärsivän nykymedian maailmanpolitiikkaa käsittelevillä uutisilla.
Ymmärrän myös sen, että media- altistusta ja uutislukutaitoa varmasti on käsitelty myös opetussuunnitelmissa ja niiden suhteen seurataan kouluissa jonkinlaisia yleisiä ohjeita. Näkisin kuitenkin, että jos näitä asioita halutaan nimenomaa korostaa opetuksessa, tulisi se tehdä laajemmasta, neutraalimmasta näkökulmasta.
Tasapainoisen kuvan luomiseksi aiheesta olisi ensiarvoisen tärkeää käsitellä myös uutismedian omia haasteita, sen toiminnan subjektiivista luonnetta ja yleensäkin sitä millaista on hyvä, eettinen journalismi; sitä, mitä on lähdekritiikki ja sitä, millaisia ongelmia erilaiset eturistiriidat luovat edempänä tässä ”informoinnin” ketjussa… Mutta tästä taas päästäänkin takaisin siihen, minkä näen ydinongelmaksi:
Mielestäni tällaiset probleemat eivät kuulu vielä tokaluokkalaisten pohdittavaksi. Tuossa vaiheessa ollaan vielä turhan nuoria muodostamaan kriittisiä johtopäätöksiä suuremmista asioista, koska maailmankuvassa ei ole juurikaan elämänkokemuksen ja iän tuomia harmaita sävyjä.
Ehdotus:
Mitä uutisiin ja mediaan tulee, niin voisin kuvitella, että aihetta olisi varmastikin parempi lähestyä näin pienten lasten kanssa enemmän mekaanisesta tulokulmasta, kuten: ”Mitä uutiset ovat?”, ”Miksi niitä tehdään?”, ”Kuka niitä tekee?”, ”Miten uutisointia tehdään hyvin ja oikein?” (vrt. vaikka Suomen journalistiliiton julkaisemat ”Journalistin ohjeet”)
Nostettakoon tuosta esiin lainauksena kohta 11, joka kaikuu tänä päivänä huolestuttavalla tavalla:
”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.”
Tässä käsitelty Hesarin lasten uutisten pätkä ei mielestäni ole lapsille lainkaan sopivaa mediakasvatusta ja toivon, että oppimista uutisiin ja mediaan liittyen voitaisiin tehdä jatkossa muilla välineillä. Tiedän aivan varmasti, että me Suomessa pystymme parempaan nyt 2000- luvulla.
Ystävällisesti ja yhteistyöterveisin,
Antti Säippä
Kiitokset tässä vielä erikseen kaikille esilukijoilleni kommenteista. Erityisesti kiitos seuraaville opetusalan ammattilaisille:
Sari Lehmusketo, luokanopettaja, yliopiston tuntiopettaja ja tohtoriopiskelija, Rovaniemi
Ari Parikka, perusopetuksen lehtori, Turku
***
Epilogi:
Washington Post, 11.11.2023:
‘Ukrainan armeijan upseeri koordinoi Nord Stream -putkeen kohdistuneen hyökkäyksen’
Epilogi II: Paikallislehdessä julkaistun yleisöosastoversion muodonmuutos (8.11.2023)
Tarjosin ylläolevan tekstin julkaistavaksi myös paikallislehteen. Teksti julkaistiin maksumuurin takana digiversiossa sekä tilattavissa olevassa printtiversiossa. Jo alkuun oli tiedossa, että teksti on pitkähkö yleisöosastoon ja tämä minulle myös vahvistettiin lehdestä. Lehti sitten muokkasi sitä julkaisuun sopivammaksi omatoimisesti. Liitän joitain huomioitani tähän koskien niitä muutoksia, joilla kirjoitus pääsi lehden paperiversioon.
On toki muistettava, että varsinkin vieraan henkilön tekstin typistäminen voi olla haastavaa. Olen myös tyytyväinen, että lehti julkaisi edes version kirjoituksestani – päätarkoituksenanihan oli saada nostettua asiaa esille. Kukin lukija voi itse päätellä kuinka typistäminen onnistui. Alla oleviin kuviin olen koonnut poisjätetyt osat ja lisännyt niihin omat subjektiiviset huomioni – karsitut kohdat merkitty punaisella, kommenttini oranssilla.
