HÄVETKÄÄ!!!

Teemu Laajasalo HS 18.10.2021

Sellainen oli yhteinen viesti rokottamattomia kohtaan päättäjien sekä valtamedian yllyttämänä. Jopa piispa ja paavi osoittivat heitä syyttävällä sormella eikä lähimmäisenrakkaudesta ollut tietoakaan. Koronarokotteesta kieltäytyneiden vaihtoehtoina oli vajota näkymättömäksi maanrakoon tai löytää itsensä häpeäpaalusta.

Ne, jotka kestivät julkisen nöyryytyksen ja saivat sen jälkeen leukansa pystyyn, kasvattivat niin rautaisen selkärangan, että heistä tuli eräänlaisia Teräsmiehiä.

Sittemmin julkisesti heitetyt kivet, kirveet ja tikarit ovat kimpoilleet heistä poispäin asettaen vaaraan kaikki ympärillä olevat. Useimmilla vain omat nilkat ovat ottaneet osumaa, mutta toisinaan rokottamattomia vahingoittamaan tarkoitettu ase onkin riistänyt viattoman hengen.

Henkisiltä kolhuilta tuskin on välttynyt kukaan, joka vielä 2000-luvun läntisessä sivistysvaltiossa suostui rakentamaan puitteet rokottamattoman kansanosan nöyryyttämiselle uskotellen itselleen tekevänsä oikein. Mikään “senhetkisen tiedon valossa” -argumentti ei yksinkertaisesti selitä kollektiivista taantumista tasolle, joka saa kyseenalaistamaan koko ihmiskunnan eettiset ja älylliset valmiudet.

Siitä huolimatta, että olin itsekin julkisen nöyryytyksen kohteena, en voi edes kuvitella sitä alati nousevan häpeän määrää, mitä nämä paremmat kansalaiset pyrkivät kaikin keinoin tukahduttamaan havahtuessaan hypnoottisesta tilastaan siihen todellisuuteen, minkä olisi halutessaan voinut kohdata jo kolme vuotta sitten.

Me teräsmiehet olemme jo häpeämme voittaneet, mutta muiden häpäisemiseen yllyttäneiden auktoriteettien julkinen anteeksipyyntö saattaisi vapauttaa kiusaajat omastaan.

Yhdistävänä tekijänä kampanjoiva Stubb julistaa tuoreessa X-julkaisussaan:

“Vetoan kaikkiin kannattajiin, että kunniotamme toinen toisiamme.”

Viime aikojen kohutuin koulukiusaaja kertoo oppineensa nuoruudestaan, mutta eipä ole hänkään näyttänyt esimerkkiä, miten puheet siirretään käytäntöön. Myös Haavistolla lienee sisäsyntyinen halu yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden korostamiseen, mutta valitettavasti senkin edelle tuntuu menevän haluttomuus myöntää omia virheitään.

Ellei kunnioituksen tai yhdenvertaisuuden nimeen liputtavasta arvojohtajasta ole ääneen sanoittamaan näin ilmiselvää epäkohtaa lähihistoriassamme, ovat hänen arvonsa pelkkää paperia. En pidätä hengitystäni, mutta uskon monien olevan valmiita pudottamaan suojauksensa ja unohtamaan menneet sillä sekunnilla, kun joku lausuu julkisesti:

“Olen pahoillani.”