Sateenkaari-ideologia on saavuttanut koronan ja Ukrainan sodan ohella aseman, jossa kyseenalaistamiselle ei ole sijaa. Ihmiset ovat saaneet viime vuosina havaita, miten hegemoniaa kritisoiva ajattelu leimataan denialismiksi, putinismiksi ja fobiaksi.
Tässäkään asiassa konsensus ei ole niin vahva kuin äkkiseltään katsottuna voisi kuvitella. Sivistynyt ja salliva suvaitsevainen ei kuitenkaan haluaa tulla rinnastetuksi marginaalihörhöihin, minkä seurauksena pieni ja äänekäs woke-porukka on päässyt niskan päälle yhteiskunnallisessa keskustelussa pakottaen kieltämään jopa biologiset tosiasiat.
Viime päivinä keskustelun aiheena on ollut seksuaali- ja sateenkaariseksikasvatus, jonka eräs opettaja katsoisi tarpeelliseksi aloittaa jo 5.-luokkalaisille. Haastattelun seurauksena somessa aiheeseen liittyvät kommenttikentät ovat täyttyneet nimettömistä trolleista, jotka heittelevät törkeitä kunnianloukkauksia opettajaa kohtaan aiheuttaen samalla sen, että jokainen ehdotusta kritisoiva saadaan niputettua “niihin hulluihin”. Sama tehokas temppu on tullut tutuksi muista konteksteista ja sillä on ennenkin onnistuttu kuihduttamaan ymmärrykseen pyrkivä keskustelu aiheesta kuin aiheesta. Jäljelle “dialogista” jää vain yksi oikea totuus ja idiootit.
Kaikki kriitikot eivät kuitenkaan ole LGBT-foobisia ja ahdasmielisiä idiootteja, vaan osa on penkonut seksuaalirevoluution historiaa, kuten sen oppi-isän Alfred Kinseyn metodeja. Tässä suora lainaus Wikipediasta:
Miehen sukupuolinen käyttäytyminen teosta varten Kinsey hankki tietoa lasten seksuaalisuudesta Rex King nimiseltä pedofiililtä.[6] Teoksessa on kuvailtu esimerkiksi lasten kykyä saada orgasmeja Rex Kingin kokeilujen pohjalta.[7]
Kinseyn opeilla on eittämättä iso osuus myös siihen, että WHO:n virallisessa oppaassa kehotetaan antamaan 0-4-vuotiaille informaatiota masturbaatiosta. Kriitikkojen huoli lasten seksualisoinnista yhä nuorempana on täysin vilpitön ja perusteltu eikä sitä ainakaan helpota pride-väen pervoilu.
Aiheellinen huoli on varmasti opettajallakin, joka perustelee tarvetta sateenkaari-seksuaalikasvatuksen aikaistamiselle mm. sillä, että yhä nuoremmat törmäävät somen myötä sellaiseen tietoon, jota hänen kasvatusalan ammattilaisena tulisi voida oikoa. En epäile yhtään, etteikö näin olisi, mutta etsitäänkö oikeaan ongelmaan ratkaisua aivan väärästä päästä?
Sen sijaan, että tulevaisuudessa syvennyttäisiin yhä nuorempien ja nuorempien kanssa alapääjuttuihin, pitäisi meidän aikuisten pystyä suojelemaan heidän yläpäitään.
2020-luvulla ei enää pelätä kännykän aiheuttavan aivosyöpää, vaikka sitähän se itse asiassa tekee: tunkeutuu mieliimme täyttäen sen sinne luonnostaan kuulumattomilla ajatuksilla. Ne ovat kuin kasvaimia, jotka liikaa tilaa saadessaan alkavat painaa aivojen eri alueita lamauttaen niiden täysimittaisen toimintakyvyn.
Jokainen itsereflektioon kykenevä aikuinen tietää varmasti, mistä puhun, mutta vain harva uskaltaa ääneen tarkastella sateenkaari-ideologiaa ulkopuolelta syötettynä aivopesuna.
***
Olen kirjoittanut jo aiemmin aihetta sivuten kolumnin Yhteiskunnan syöpä, jonka liitän alle. Älykehityksen myötä ihmiselle on tarjoiltava asiat suoraan verkkokalvoille ja sitä myös algoritmit hyödyntävät saaden yhtä useamman lapsen ja aikuisenkin pään käännettyä haluamaansa suuntaan.
Yhteiskunnan syöpä
”Vanhemmat, jotka suhtautuvat kannustavasti (dragiin), osaavat kasvattaa lapsia. Ne, jotka eivät, saavat palaa helvetissä.” Queen Lactatia, 9v. (vapaa suomennos Drag Kids -dokumentista)
***
Uskon, että meistä valtaosa voi yhtyä ajatukseen siitä, että lapsille on hyvä asettaa turvaa tuovia rajoja. Kotiintulo-, ruoka- ja ruutuajat sekä ikätasoisen toiminnan tarjoaminen katsotaan yleisesti ottaen vastuulliseksi vanhemmuudeksi.
Lapsen pitäisi saada myös tuntea olonsa hyväksytyksi sellaisena kuin on, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että hyväksytään kaikki hänen mielihalunsa sellaisenaan. Mielestäni yksi vanhempien tärkeimmistä ja nykyään laiminlyödyimmistä tehtävistä on tuottaa jälkikasvulle pettymyksiä – rakastavassa ilmapiirissä toki.
Moni tunnistaa kehittyvän yhteiskunnan ongelmat, kuten esimerkiksi digitalisaation myötävaikuttaman oppimisen heikkenemisen, ihmisten keskittymiskyvyttömyyden sekä somen ikävät lieveilmiöt. Sen sijaan, että edes pyrkisimme yhdessä katkaisemaan negatiivisen kierteen, tyydymme ajattelemaan: ”maailma muuttuu, minkä minä sille mahdan?”
Harva rohkenee tosissaan kyseenalaistaa kulloisenkin muutoksen tarpeellisuutta – saati peräänkuuluttaa keskustelua sen haitallisuudesta.
Hyvä vanhempi päätyy siis pitämään huolen, että se ei ainakaan ole oma lapsi, joka tippuu kehityksen kelkasta.
Nyt jo 6-vuotiaille hankitaan älypuhelimet, koska muillakin on. Olisihan se ikävää, jos oma pikkuinen ei pysyisi perillä siitä, mistä kaverit puhuvat, joten myös hän saa trendikkäimmät pelit ja vehkeet. YouTube-staroista pitää tietenkin jokaisen pysyä kartalla – ja tuleehan lasten voida myös räpsiä itsestään kuvia, joita sitten erinäisten hymiöiden kera lähetellään pitkin päivää sinne tänne. Sellaista ne pienet koululaiset nykyään tykkäävät puuhailla, joten heidän annetaan.
Kas vain! Ei yhtään pettymystä – 10 pistettä ja papukaijamerkki! Viis älymaailman haitoista tai netin syövereissä vaanivista vaaroista.
Nyky-Suomessa kasvaa enenevissä määrin arkitodellisuudesta irtautuneita, pahoinvoivia, toimintakyvyttömiä nuoria, vaikka maailman onnellisimmassa maassa lasten oikeuksia on jatkuvasti lisätty ja myös suvaitsevaisuutta sekä erilaisuuden kunnioittamista pidetään suuremmassa arvossa kuin koskaan. Jokin tässä yhtälössä ei täsmää.
Mitä jos teemme lapsillemme enemmän vahinkoa sivuuttamalla yhteiskunnallisen kehityksen ongelmat ja niiden todennäköiset syylliset?
On täysin mahdollista, että hyvällä tahdolla kasvatamme paitsi lukutaidottomia ja liikkuvuusongelmaisia diginatiiveja, myös somen sairastuttamia itsekeskeisiä, ulkoa kiillotettuja, mutta sisäisesti sotkettuja tulevaisuuden toivoja.
Oletko onnistunut vanhempana, jos ylpeänä seuraat vierestä, kun 10-vuotias viettää tuntikausia peilin edessä meikaten, keikistellen ja itseään kuvaten? Vai olisiko mahdollista, että jotain on saattanut mennä myös pieleen siinä vaiheessa, kun kehittyvän nuoren arvomaailma on lähtenyt muodostumaan?
Entä silloin, jos 8-vuotias poika haaveilee näyttävänsä Lady Gagalta, 8-vuotias tyttö Marilyn Mansonilta tai 8-vuotias muunsukupuolinen lävistetyltä sinihiuksiselta tubettajalta? Onko kaikissa tapauksissa kriteerit samat sen suhteen, miten hyvä vanhempi toimii? Onko lapsen itseilmaisun tukeminen itsestäänselvää – ollen upea osoitus jälkikasvun tarpeiden ymmärtämisestä?
Mitä jos 11-vuotias lapsi tuntee itsensä ikäistään kypsemmäksi, autetaanko häntä luomalla rinnakkainen identiteetti vahvana ja itsevarmana naisena? Jos 9-vuotiaalla on ylikorostunut tarve varastaa show joka tilanteessa, teemmekö sen sallimalla – tai jopa siihen kannustamalla – hänelle palveluksen? Entä jos 10-vuotias vannoo haluavansa näyttää loppuelämänsä nukelta, tukeeko vastuullinen kasvattaja automaattisesti tavoitteen saavuttamisessa?
Meille jatkuvasti normalisoidaan täysin epäterveitä asioita kehityksenä. Ja vain helvettiin joutava vanhempi voi nähdä ne negatiivisina ilmiöinä.
Eikö hyvän kasvattajan tulisi kyetä pistämään piste nyky-yhteiskunnan hullutuksille ja uskaltaa vastustaa jopa lapsen omaa tahtoa häntä suojellakseen?
Jos kuitenkin ääneen kritisoit läntisen maailman överiliberaalia kehityssuuntaa ja vaadit lapsille kasvurauhaa, leimataan asiallinenkin palaute vihapuheeksi ja keskustelu vaiennetaan. Sen seurauksena kritiikittömän lauma-ajattelun vahingolliset lieveilmiöt pääsevät leviämään yhteiskunnassa kuin hallitsematon sairaus.
Ja ”kas vain”, sanoi kasvain ja kasvoi vain.