Siinä missä rokottamattomista tehtiin luvan kanssa yhteiskunnan yhteinen sylkykuppi, joutuivat koronarokotteesta haitan saaneet täysin mitätöidyiksi. Heidän äänilleen ei annettu tilaa julkisessa keskustelussa ja heidät vähäteltiin näkymättömiksi. Älyllisesti täysin epärehellisen päättelyketjun myötä nekin, jotka saivat tarinansa somen kautta kuuluviin, leimattiin rokotevastustajiksi ja pelonlietsojiksi kerrottuaan rehellisesti omat kokemuksensa.
Muutamat maakuntalehdet ovat nostaneet esille rokotehaittakertomuksia, mutta systemaattisesti sellaisella kulmalla, jossa ei jää sijaa itse tuotteen tai koronatoimien kyseenalaistamiselle. Valtakunnan lööpeissä rokotehaittoja saaneiden kohtalot ovat jääneet täysin käsittelemättä, mutta me Kannossa emme väistele vastuuta epämukavien tietojen välittäjänä. Nämä ihmiset ansaitsevat tulla kuulluiksi, kunnioitetuiksi sekä kollektiivisesti hyväksytyiksi, ja siksi luvassa on rokotehaittaspesiaali, jossa paneudumme aiheeseen meille jaettujen kokemusten kautta.
Jokainen voi tehdä oman osuutensa lukemalla, katsomalla ja kuuntelemalla heidän tarinoitaan myötätunnolla – haitan saaneiden saappaisiin asettuen. He eivät saa terveyttään, menetettyjä mahdollisuuksiaan tai palkkatulojaan takaisin, mutta voimme pyrkiä tekemään parhaamme, että he tuntevat olevansa arvokas osa yhteisöä. Heidän ei pitäisi joutua häpeämään kohtaloaan saati tulla kiusatuiksi tai pelätä totuuden puhumisen seurauksia.
Jotain yleisestä asenneilmapiiristä kuitenkin kertoo se, että suurin osa Y59-rokotehaittadiagnoosin saaneista ei uskalla vieläkään esiintyä omilla kasvoillaan näennäisesti paheksutun vihapuheen ja syrjinnän vuoksi.
Tästä syystä rokotehaittaspesiaalimme avaa puhuttelevasti tuntojaan purkava anonyymi. Hän, joka toivottavasti joskus vielä kokee olonsa riittävän turvalliseksi tullakseen julki omalla nimellään.
***
Mitä minulle tapahtuu?
Kesäloma alkoi. Onneksi, olin aivan kyllästynyt etäopetukseen. Korona oli sekoittanut kaiken. Osa henkilökunnasta oli ottanut ensimmäisen koronarokotteen. Itse odotin kesään, ajattelin, että jos oireilen siitä, niin en ainakaan joudu ottamaan sairaslomaa. En pelännyt koronaa, enemmänkin tunsin olevani painostuksen alla ottaa rokote. “Jotta voitaisiin palata normaaliin”, kuten hoettiin. Kesäkuun lopulla -21 marssin hakemaan ensimmäisen. Ahdisti. Tuntui, etten tee tätä omasta halusta. Mitä tämä mRNA-teknologia edes on? Tuntui, että en uskalla edes lukea, kun joudun sen silti ottamaan, jos aion pystyä olemaan töissä. Olin musta lammas jo lykättyäni näinkin pitkään asiaa.
Lähdin kotimaan matkalle toiselle puolelle Suomea seuraavana päivänä tapaamaan ystävää. Noin kolme päivää ensimmäisestä rokotteesta olin menossa nukkumaan. Makasin paikoillani kun yhtäkkiä alaselässä leimahti kipu. Teki mieli huutaa. Hirveää, kuin kirveellä selkään! Samassa reiteni alkoivat horkkaamaan. Liike ei ollut pieni, vaan täysin pitelemätön. En saanut isoa liikettä loppumaan edes tahdonvoimalla – aivan kuin minulla ei olisi ollut mitään kontrollia jalkoihini. Tilannetta kesti ehkä viisi minuuttia, mahdotonta arvioida. Kun se loppui, mietin soitanko ambulanssin. Mitä äsken tapahtui? Mietin ystävääni nukkumassa viereisessä huoneessa. Huudanko ja säikäytän hänet. Odotanko hetken. Mitä minä teen? Koska kipu oli laantunut ja horkka loppunut, päätin jostain syystä jäädä katsomaan tilannetta. Jos sama tapahtuu uudelleen, niin soitan. En soittanut.
Seuraavana päivänä oloni oli kuin selässäni olisi ollut rautakanki. Istuminen tuntui epämukavalta. Koko rankaa särki alhaalta ylös. Kotiin päästyäni menin lääkäriin. Horkkaamiseen hän ei sanonut mitään, kuittasi vaivani toteamalla sen olevan todennäköisesti välilevyn pullistuma. Kysyin varovasti rokotteesta, voiko tämä olla siitä?
-Ei voi.
-Kuvataanko selkä nyt?
-Ei pullistumia enää kuvata, se paranee kun paranee.
Lähdin. Rokote kummitteli mielessäni. Ei – kyllä se varmaan on pullistuma, ehkä jotain nitkahti selässä niin, että tuli tuollainen horkka reaktio päälle. Yritin painaa ajatuksen taka-alalle.
Selkäni oli koko kesän kipeä, vielä syksylläkin. Oli vaikeaa istua autossa. Tämä ei ollut ainoa asia. Minua huimasi usein, oli nenäverenvuotoakin. Jotain oli hullusti. Minulla on vuotanut nenästä verta viimeksi lapsena. Kipu oli osittain myös niskassa. Ehkä asentoni on huono selän takia. Siksi se varmaan oireilee muuallakin. Kävin lääkärissä. Sain taas kipulääkkeitä. En halunnut syödä niitä. Siitäkin tuli huono olo. Typerä pullistuma.
Syksyllä työkaverit hakivat toista rokotetta. Jos oli vain yksi rokote, joutui karanteeniin jokaisesta altistumisesta. Niitähän luokassa riitti. Lopulta olin ainoa, jolla oli yksi rokote ja ainoa, joka joutui vähän väliä etäopettamaan. Minut laitettiin tulisille hiilille. “Mene jo ottamaan se rokote!” Niin, olihan se ikävää, että yksi opettaja opettaa kotoa, jos muut ovat työpaikalla. Hankalaa. Mutta minä en halua sitä toista, en uskalla. Minulla on huono aavistus. Lopetanko työt? Mitä teen? Ei ne oireet varmaan siitä tulleet… Puhuin pelostani vanhemmille ja aviomiehelle. “Ei siitä meillekään mitään tullut”. Okei, ehkä sitten..
Lokakuussa oli tilanne jo niin vaikea työn puolesta, että hammasta purren marssin ottamaan toisen.
Sitä päivää olen katunut ja tulen katumaan ikuisesti. En päässyt enää töihin koko lukuvuonna.
—-
Itken. En pysty pitelemään aterimia. En jaksa. Käsivarret ovat kauttaaltaan maitohapoilla. Koko vasen puoli leuasta särkee. Kehossa menee elohiiriä. Lapoja polttaa, kuin tulessa. Kun yritän venytellä, koko keho menee enemmän kipsiin. En voi katsoa alaspäin ilman valtavaa kipuaaltoa, joka lähtee niskasta takaraivoon ja saa minut lähes oksentamaan.
Lihakset eivät lepää, ulkopuolisetkin näkevät kuinka lihakseni kramppailevat ja väpättävät itsestään. Niska ja takaraivo eivät kestä edes tyynyn painetta. Tyyny tuntuu kiveltä. Yritän nukkua oikealla puolellani, vasen on liian kipeä. Öisin herään, tuntuu kuin varpaat olisivat tulessa, joskus herään siihen, että en saa henkeä, sillä lihakseni ovat krampissa kaulan ympäriltä. Toisina öinä taas herään siihen, että sydän hakkaa rinnasta ulos tai rintakehän sisällä tuntuu outo vapina, läpätys. Kuin puhelin, jossa on värinä päällä.
Lopulta myös kasvoni kramppasivat. Niskassa oli aina palava tunne, enkä jaksanut kannatella päätäni. Mikään staattinen pito ei onnistunut, olin maitohapoilla jopa lakanan taittelusta. Toinen puoli kasvoistani puutui, samoin oikea lapa. Tunto ei palannut niihin kuukausiin. Pää oli kipeä kaksi kuukautta yötä päivää. Elämästä tuli helvettiä. Sitten olin siinä pisteessä, etten enää pelännyt kuolevani, vaan toivoin.
Sanomattakin selvää, että jäin pois töistä. Lääkärikäyntejä kertyi tuhoton määrä, myös ensiapukäyntejä, erikoislääkäreitä, verikokeita ja kuvantamisia. Kerta kerralta luottamukseni lääkäreihin ja lääketieteeseen mureni lisää. Opin uuden termin, “gaslighting”, sillä jouduin sen uhriksi monen monituista kertaa.
***
Seuraavassa osassa: Pettymys lääkäreihin.