“Poikani, kunpa tietäisit, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Jo pintapuolisinkin kurkistus siihen, miten – ja ketkä – meitä hallitsevat, todistaa nuo sanat ainakin Suomen kannalta sangen oikeaan osuneiksi. Pitänee kuitenkin mainita, että tuon järjen rajallisuuden korvaa runsain mitoin oveluus, periaatteettomuus, oman edun tavoittelu ja häikäilemättömyys. Tyly väite?
Aloitamme kurkistuksemme vallan huipulta, maanpetoksen ajan presidenteistämme.
Presidentinvaaleja meillä ja muualla
Ensimmäinen esimerkki presidentinvaaleista:
Joukko yrittäjiä halusi saada presidentinvaaleihin mukaan puolueiden ulkopuolisen ehdokkaan. Tämä olisi sitten presidentinvaalikeskusteluissa ottanut esiin myös aiheita, joita tiedettiin pääpuolueiden ehdokkaiden haluavan ehdottomasti pitää pois mediasta ja kansalaiskeskustelusta.
Tarvittavat kannattajakortit – ja ylikin – saatiin kerättyä lyhyessä ajassa. Vaaliavustaja, jonka piti toimittaa ne allekirjoitettuina vaalilautakuntaan, kävi hakemassa kortit. JA POLTTI NE. Vaikutusvaltaisten “isänmaan ystävien” painostuksesta.
Tämänhän täytyy olla tapahtunut Venäjällä? Tai aikanaan Neuvostoliitossa? Siellä missä demokratiaa ei ole ja valinnanvapaus vaaleissa on tunnetusti pelkkää näytöstä.
Toinen esimerkki presidentinvaaleista:
Hyvin samanlainen tapaus. Tällöinkin oli kysymys kannattajakorteista. Ja ehdokkaasta, jonka tuskin voitiin odottaa pysyvän virallisessa liturgiassa. Joka edellisissä presidentivaaleissa oli, ottamalla esiin median ja poliitikkojen ehdottoman tabu-aiheen, “pakottanut” kilpakumppaninsa, istuvan presidentin valehtelemaan suorassa televisiolähetyksessä.
Tällä kertaa ei tarvittu saunanpesää. Riitti, kun ohjattiin kannattajakorttilähetyksiä väärään osoitteeseen. Ainakin yksi todistettavasti päätyi jopa ulkomaille. Millä keinoin, kenen toimesta ja kuinka paljon, on edelleen käsittääkseni selvittämättä.
Missähän tämä? Varmaankin USA:ssa, jossa näitä kummallisuuksia edellisten presidentinvaalien yhteydessä oli enemmän kuin kotitarpeiksi.
Kolmas esimerkki:
Presidentinvaaleissa kannattajakorttien keräys on tehtävä jalkatyönä, vanhanaikaisesti, paperisille korteille, jotka on leikeltävä tarkalleen oikean muotoisiksi ja toimitettava vaalilautakuntaan.
Tämän tapahtumapaikka on jo helppo arvata, eikö niin? Kysymys on tietenkin köyhästä kehitysmaasta, jossa ei muutakaan metodia ole käytettävissä.
Myönnetään tässä kohtaa se, minkä te lukijat varmasti tiesitte jo ensi metreiltä alkaen: otsikko on hieman harhaanjohtava. Kaikki esimerkit ovat Suomesta. Yhdestä maailman korruptoimattomimmasta maasta.
Ensimmäisestä tapahtumasta kertoo Heikki Urmas kirjassaan Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät koskien vuoden 1994 presidentinvaaleja.
Toinen koskee Paavo Väyrysen kannattajakortteja viime vaaleissa. Auki on edelleen, kuinka paljon kortteja joutui hukkateille, mihin osoitteeseen ja kenen toimesta. Oikeusvaltiossa tälläinen tietenkin tutkittaisiin ja tarkoitukselliseksi havaittuna johtaisi vaalien tuloksen mitätöimiseen.
Kolmaskin esimerkki on Suomesta, yhdestä tekniikan edelläkävijämaasta, jossa tekniset sovellukset otetaan kiireellä käyttöön, jopa ennen kuin niiden toimivuudesta on käytännön näyttöä.
Näiden esimerkkien perusteella on mahdollista muodostaa jonkinlaista käsitystä siitä, millaisia ihmisiä Suomessa EI haluta edes presidenttiehdokkaaksi, saati presidentiksi. Ja asiaa ei suinkaan pääse päättämään kansa. Tästä väistämättä herääkin mielenkiintoinen kysymys: minkälaisia sitten HALUTAAN? Se onkin, kuten tavataan sanoa, jo sitten aivan toinen tarina. Tai useampi.
“Ei se ratkaise, mitä kansa äänestää, vaan kuka äänet laskee.”
