Tämä Michael Tsarionin suomeksi käännetty kirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään Age of Idolatry, Idolatrian aika. Se tarkastelee talismaanisten sanojen ilmiötä ja kuinka niiden käytöllä vaikutetaan ihmiseen. Artikkeli osoittaa myös miten perinteinen tieteellinen ihmiskuva on tullut tiensä päähän ja kuinka tiede ei ole koskaan onnistunut selvittämään mysteereistä suurinta; mieltä ja sen alkuperää.
Michael Tsarion on irlantilainen tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut psykologiaan, filosofiaan, symboliikkaan ja historiaan. Hän tekee yhdessä David Whiteheadin kanssa Unslaved-podcastia, jonka sisältöä suosittelemme lämpimästi jokaiselle Kanto-lukijalle. Tämän suuren totuussoturin laajaan ja kiehtovaan materiaaliin voi tutustua tarkemmin osoitteessa michaeltsarion.com. Hänen julkaisemat kirjat löytyvät Amazonin verkkokaupasta.
Julkaisemme alla olevan suomennetun kirjoituksen Michael Tsarionin luvalla.
Suomennos: Tilhi Pihlaja
Ruokalista ei ole ateria – Alan Watts
Puhun usein talismaanisista sanoista. Tarkoitan sillä tiettyjä sanoja, nimiä, lausahduksia, symboleja ja ajatuksia, joilla on voima vaikuttaa mieleen ja muuttaa ihmisen käyttäytymistä vastoin tämän omaa tahtoa.
Tässä lyhyessä artikkelissa haluan laajentaa tämän termin käsittelyä ja viitekehystä. Talismaaninen taikuus, joksi sitä voi ja pitääkin kutsua, on osa laajempaa ja tärkeämpää ilmiötä nimeltä Idolatria.
Termin loi filosofi Owen Barfield, joka oli vakuuttunut, että elämme Idolatrian Aikakautta.
Barfieldin ajatuksia Idolatriasta on mahdoton kattaa lyhyellä artikkelilla, mutta haluan käsitellä termin erästä tärkeää sovellusta. Tarkastelen tapaa, jolla me lajina olemme riippuvaisia sanojen idolatriasta.
Ajattele kaikkien aikojen talismaanisinta termiä – Jumala. Mieti miten riippuvaisia ihmiset ovat siitä. Tarkkaile mitä tapahtuu kuullessasi sen sanan.
Otetaan toiseksi esimerkiksi tiede. Vuosikymmenten ja -satojen kuluessa tietyt talismaaniset sanat ovat pitäneet vallassaan tieteellisiin näkemyksiin suuntautuneita mieliä. Sama koskee itse sanaa ”tiede”. Sillä on oma auransa, ja se kaikuu auktoriteettia ja skeptisyyttä. Maailman yksinkertaisin ihminen voi sanoa ”minä uskon vain tieteeseen” ja kuulostaa samantien henkevältä, älykkäältä ja tiedostavalta.
Ajattele nimeä ”Darwin”. Useimpien tiedemiesten lausumana tämä sana kuulostaa lähes aina siltä, että se on kirjoitettu isoilla kirjaimilla, lihavoitu, alleviivattu ja korostettu. Se nimi ei ainoastaan kiehdo tiedeihmisiä, se myös piinaa heitä. Sillä on kruunu päässään ja majesteettinen aura ympärillään. Trumpettien soidessa sen eteen heittäydytään. Kasvoillenne faaraon edessä.
Sama koskee muitakin nimiä kuten Galileo, Kopernikus, Kepler, Bacon, Newton, Descartes, Einstein, Marx, Churchill, Obama, Trump ja niin edelleen.
Jos huomauttaa, että tällainen nimien korottaminen on idolatriaa, ajatus torjutaan väitteellä, että ansioituneita ihmisiä pitääkin muistaa ja kunnioittaa. Mutta kyse ei ole siitä.
Tarkoittamani idolatria koskee itse sanoja ja niiden merkityssisältöjä. Maailmamme on täynnä idolatriaa, samoin mielemme.
Tarvitsen vain paperiarkin ja jotain, jolla kirjoittaa, ja sitten voin kääntää maailman ylösalaisin – Friedrich Nietzsche
Uusin ”suuri” talismaanitermi, jota erityisesti modernit tiedemiehet ihailevat on ”kompleksisuus”. Miten paljon iloa se heille antaakaan. Jokainen materialisti on termin lumoissa. Suuta on mahdoton avata ilman, että termi mölähtää sieltä ulos. Ja yleensä he tarkoittavat sillä samaa asiaa. Se on uusin iskulause tai sanonta, joka viestittää tukea materialistiselle ajatusmallille. Mikä sinällään on ironista, koska ajatusmalli itse kuoli jo kauan sitten. Norsunluutorneissa on toki pidetty valoja palamassa, mutta vain sen epämiellyttävän tosiasian piilottamiseksi, että materialismi ei enää elä akateemisen maailman käytävillä. Asian ymmärtävät tahot purkavat tälläkin hetkellä tätä konkurssiin mennyttä paradigmaa osiin, ja yrittävät epätoivon vimmalla kasata siitä jotain uskottavaa. Tilanteesta ulospääsyä etsiessään he käyttävät röyhkeästi hyväkseen ei-materialistisia teorioita. Salaa he käyttävät niitä oman mädän maailmankuvansa uudistamiseen.
Suurten ajattelijoiden, kuten Stuart Hameroffin, Iain McGilchristin, Rupert Sheldraken, Charles Tartin, Ken Wilberin, Bruce Liptonin, Robert Lanzan, Irwin Lazlon (puhumattakaan johtavista kvanttiteoreetikoista) löydöt ovat saaneet monet ennakkoluulottomat ajattelijat kriittisiksi reduktionisten yleisimpiä käsityksiä kohtaan. Jotkut asiantuntijat myöntävät tämän mahalaskun vastentahtoisesti ja epäsuorasti.
Jopa reduktionismin pukinpartaiset ylipapit lipsauttelevat totuuksia alansa rajoittuneisuudesta ja epäonnistumisista. Tiukasti yhteenpuristettujen hampaiden välistä on muutama sihissyt tukea ajatukselle, että tietoisuuden pinnan alla on olemassa mysteerin syvempi kompleksisuus:
Jollain kompleksisella tavalla aivoilla on kyky tehdä meidät tietoisiksi meitä ympäröivistä asioista… Kenelläkään ei ole aavistustakaan, mitä tämä on tai missä se on… On havaittu, että solujen sisällä on laskennallisia ominaisuuksia. Pikkuaivoissa on valtavia soluja – purkinje-soluja – ja on todisteita, että näiden solujen sisällä tapahtuu laskentaa ja ehdollistamista… ja että solurakenteen sisältä löytyy valtava laskentakapasiteetti. Joten on mahdollista, että neurotiede etsii yksinkertaisesti väärästä paikasta ja meidän on otettava joku kokonaan uusi suunta – Noam Chomsky (hiljattain haastattelussa)
Selvä. Kiitos kun kerrot, että miljardeja on tuhlattu umpikujien tutkimiseen. Mutta mikä tässä yllättää? Materialismi filosofiana on ollut tuomittu alusta alkaen. Sen pimeä retoriikka kompleksisuuksista ei tule pelastamaan sitä.
On havaittu, että monet materialistiset tiedemiehet esittävät säännöllisesti lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa tieteen perusperiaatteiden kanssa. Näin he tekevät kiistäessään ilmiön, jota ei vielä ole todistettu vääräksi. Ennakkoluuloton lähestymistapa on avoimuus todentamattoman asian olemassaololle ja mahdollisuudelle, ei sen kiistäminen ja mahdottomaksi julistaminen. Kyseessä on yksinkertainen, mutta tärkeä ero ajattelutavassa. Jos minulla esimerkiksi ei ole vielä todisteita muista elämänmuodoista universumissa uskonko automaattisesti, että maapallon ulkopuolella ei ole elämää? Mitä se kertoo tietoisuuteni tai uteliaisuuteni tasosta? Eikö tieteen olisi puolueettominta julistautua todentamattomien asioiden suhteen agnostikoksi ja myöntää, että asiat saatetaan mahdollisesti todentaa tulevaisuudessa? Ehdoton päinvastaisen väittäminen tuskin on ”hyvää tiedettä”. Silti arkkimaterialistit toimivat niin säännönmukaisesti. Heitä ei kiinnosta tiede vaan Skientismi (”tiedeuskonto”). Ja se on varma merkki ei pelkästään dogmasta vaan myös Idolatriasta.
Mutta palataan sanaan ”kompleksisuus” – uusimpaan talismaanitermiin, jota reduktionistit käyttävät kiistääkseen mielen olemassaolon.
He sanovat, että mieli on vain sattumanvarainen ”kipinä” fyysis-biologisessa järjestelmässä. Siihen ei liity mitään mysteeriä. Heidän mukaansa mieli on kaasumainen esiintymä, jonka aivot ja hermosto kompleksisesti toisiinsa liittyneinä tuottaa. Näin siis siinä tapauksessa, että mielen olemassaolon ylipäätään hyväksyy, mitä monet asiantuntijat eivät tee. Tyypillistä norsunluutornin järjettömyyttä.
Suurin osa maailman materialistitieteilijöistä hyväksyy tämän näkemyksen nälkäisinä ja kyseenalaistamatta. Se palvelee heidän päämääriään sekä antaa heille tekosyyn olla pohtimatta ja kommentoimatta tietoisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Tällaista ei tietenkään voi hyväksyä, eikä tämä millään muotoa selitä mielen erikoista kykyä itsensä tutkimiseen, sen ainutlaatuista kykyä asettua itsensä ulkopuolelle ja tarkkailla itseään.
Kaikki mitä tiedämme mielestä on olemassa mielen vuoksi. Vaikuttava saavutus joltain, jota ei ole olemassa.
Tämä tiedonhaluinen ja jatkuva itsetarkkailu on mysteeri, jota tervejärkiset ihmiset eivät aliarvioi ja jota tiede ei ole vakuuttavasti selittänyt. Se on korkeintaan selittänyt sen pois.
Tietoisuuden erityislaatuinen itsetietoisuus saattaa johtua aivojen ja mielen kompleksisesta vuorovaikutuksesta. Mielen kategorinen rajaaminen pelkäksi aivotoiminnaksi on kuitenkin tieteeseen sopimatonta reduktionismia. Mielen ei voi katsoa olevan ainoastaan aivojemme aikaansaannos. Tämä johtuu siitä, kuten neurotieteilijät hyvin tietävät, että aivot itse asiassa jakautuvat epäsymmetrisiin puoliskoihin, jotka eivät ole samaa mieltä keskenään ja jotka toimiessaan ovat suuren osan ajasta napit vastakkain.
Erimielisyys yksimielisyyden sijaan, eripuraisuus sopusoinnun sijaan on aivotoiminnan normi.
Materialismin purkaminen alkaa huomioimalla, mitä aivot eivät tee. Mikä on niiden heikkous ja mihin ne eivät kykene? Ovatko ne tarpeeksi tehokkaat tuottaakseen ”efektin”, jota kutsumme mieleksi?
Ensimmäinen tosiasia, joka tekee tyhjäksi väitteen aivoista mielen tuottajana, on niin sanotun vasemman aivopuoliskon toiminta tietoisuuden rajoittajana. Tämän ominaisuuden vuoksi sitä on mahdoton nähdä merkittävässä roolissa mielen luojana. Jos se on niin kaikkivoipa ja itsetietoinen, miksi se ei tiedä juuri mitään oikean aivopuoliskon toiminnasta ja sisällöstä? Miksi se estää, sensuroi, tiivistää, kanavoi ja vastustaa sen vastaparin tuotantoa? Eikö tämä ole yksiselitteinen osoitus sen rajoittuneisuudesta ja kaavoihin kangistumisesta? Lyhyesti sanoen, vasemman aivopuoliskon kapasiteetti ja toiminnot ovat aivan liian estäviä ja säästeliäitä, jotta se olisi ”syy” johonkin niin luovaan, moniulotteiseen ja henkiseen kuin mieli. Ja vaikka oikea aivopuolisko on tähän tehtävään suhteellisesti ottaen parempi ehdokas, vasen aivopuolisko rajoittaa ja sensuroi sitä aivan liikaa, jotta se voisi olla mielen alkuperä.
Selvästikään ristiriitaisten ”kipinöivien” aivokudosten välinen dynamiikka ei ole mielen lähde. Mieli ei ole puhtaasti fyysisten voimien haamu. Asia on pikemminkin päinvastoin.
Tiedon virta kulkee kohti ei-mekaanista todellisuutta; maailmankaikkeus vaikuttaa enemmän suurelta ajatukselta kuin koneelta. Mieli ei enää näyttäydy satunnaisena tunkeutujana aineen maailmassa… pikemminkin meidän pitäisi tervehtiä sitä aineen maailman luojana ja hallitsijana – Sir James Jeans
Maallikolle opetetaan, että jos aivoihin tulee vakava vaurio, tietoisuus lakkaa olemasta. Vastoin tätä yleistä olettamusta viimeaikaiset kokeet kuitenkin osoittavat, että erityisesti vasemman aivopuoliskon vakavista vauriosta huolimatta tietoisuus edelleen on. Itse asiassa, ihmiset, joiden vasen aivopuolisko on vaurioitunut, ovat kertoneet haltioituneista ja mystisistä kokemuksista. Luonnollisesti, jos molemmat aivopuoliskot vaurioituvat vastaava raportointi mahdollisesta tietoisuuden toiminnasta on mahdottomuus. Kyvyttömyys kommunikoida ei kuitenkaan tarkoita, että tietoisuus on tuhoutunut.
Filosofisesta lähtökohdasta tarkasteltuna materialistinen ajatusmalli on tehty tyhjäksi jo kauan sitten. Monet merkittävät ajattelijat, kuten Johann von Goethe, Friedrich Schelling, George Berkeley, Owen Barfield, Rudolf Steiner ja A. N. Whitehead osoittivat, että että näkyvä ja tunnistettava kompleksisuus on sen taustalla toimivan suuremman kompleksisuuden seuraus. Tämä koskee aivoja, hermostoa ja mitä tahansa havaittavia järjestelmiä alajärjestelmineen. Monimutkaiset järjestelmät eivät synny yksinkertaisemmista järjestelmistä tai rakenteista, kuten yleisesti luullaan. Tämä on itse asiassa harha, joka johtuu ajattelun kapeudesta, havainnoinnin pinnallisuudesta sekä näkökulman vinoumasta. Teknisesti ottaen se johtuu hierarkkisesta katsantokannasta.
Se, että syvempi kompleksisuus ei ole aistein havaittavissa ei tarkoita, etteikö sitä olisi. Mitattavissa ja luokiteltavissa olevilla järjestelmillä on sisäänrakennetut rajat, jotka estävät niitä tulemasta tietoiseksi juuristaan. Jos olisi toisin, havaittavat tai ”korkeammat” tietoisuuden tasot lamaantuisivat ja lakkaisivat toimimasta tehokkaasti. Ne tulvisivat ja muuttuisivat hyödyttömiksi. Ne toimivat tehokkaasti poissulkemisen ja olennaiseen keskittymisen kautta tekemällä kaiken ymmärtämättä sen äärettömyyttä, joka toi ne oleviksi.
Aivoissa on enemmän polkujen yhdistymismahdollisuuksia kuin maailmankaikkeudessa hiukkasia – Iain McGilchrist
Taustajärjestelmät, joille havaittavat järjestelmät perustuvat ja joista ne ovat riippuvaisia, ovat osa Implisiittistä Järjestystä, Piilojärjestystä. Ne ovat suojattuja ja siksi vasemman aivopuoliskon tietoisuuden ulottumattomissa. Yhteys syvään henkiseen egotietoisuuden synnyttävään viisauteen toimii Intuition kautta. Ilman syvempää kompleksisuutta ei olisi tietoisuutta, eikä se olisi tietoinen itsestään. On naurettavaa pelkistää tämä suurempi kompleksisuus keho- ja aivotoiminnaksi.
Siksi on loogista (ja tieteellistä) määritellä ”mieli” sanaksi, jolla kuvaamme syvempää kompleksisuutta, jonka olemassaolon valtavirtatiede vielä kiistää.
…Thomas Hobbes sulki henkiset asiat hyväksyttävän ihmistutkimuksen ulkopuolelle. Hobbes jakoi Baconin näkemyksen ihmisjärjen rajallisuudesta ja vakuutti Leviathanissa, että ihmisen mentaalisille kyvyille sopii paremmin fyysisen maailman tutkimus… väittäen, että ajatus saa alkunsa fyysisestä kokemisesta ja että kaikki henkinen kokeminen perustuu aistitoimintoihin – Sheila Spector
Materialistien hölmöilyä on se, että he sitkeästi ja järjettömästi kieltävät tosiasioita. Virheen myöntäminen merkitsisi heidän mädän rakennelmansa ja järjettömän reduktionisminsa loppua.
Mutta valtavirtatieteen steriileillä käytävillä kaikki ei ole hyvin. Ulkopuolista hyökkäystä ei tarvitse odottaa, sillä useat akateemisen hierarkian ylimmän tason sisäpiiriläiset ovat tunnollisesti hakanneet vasaralla materialismin kelvotonta päätä:
…matematiikka on mahdollista määritellä aiheeksi, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme, emmekä sitä, onko sanomamme totta – Bertrand Russell
Matemaattisista väittämistä puuttuu todellinen sisältö; ne eivät välitä minkäänlaista tietoa kokemusperäisistä asioista – Carl G. Hempel
Oli miten oli. Muistetaan, että 1600-luvulla materialistit uskoivat vakaasti tabula rasaan. He uskoivat, että mieli on ”tyhjä taulu”, johon väitetysti materiaaliset asiat muodostavat ”vaikutelmia” aistien välityksellä. Tämän virheellisen teorian kannattajat unohtivat, että tyhjällä taululla on toimiakseen oltava synnynnäinen kyky vastaanottaa, jotta vaikutelmien vastaanotto ylipäätään onnistuu. Mikä puolestaan tarkoittaa, että se todellakaan ei ole ”tyhjä”. Tyhjässä mielessä on kuitenkin vain yksi sisäsyntyinen ominaisuus – tyhjyys.
Jokainen fyysinen alusta, laatta tai taulu sisältää ominaisuuksia, joten miksi tämä idioottimainen teoria? Ja jos mieli todellakin olisi ”tyhjä”, se ei pystyisi vastaanottamaan minkäänlaisia vaikutelmia. On hyvä muistaa, että tämä tabula rasa -teoria oli lähtökohta, jonka materialistit kaikkialla hyväksyivät. Suurin osa heistä pitää siitä kiinni edelleen.
Materialistit esittivät myös teorian primaareista ja sekundaareista ominaisuuksista. Sen mukaan kohde voidaan käsittää, jos sillä on kaksi selvästi luokiteltavaa ominaisuutta. Sekundaareja ominaisuuksia ovat ne, jotka mieli (jota heidän mukaansa ei ole olemassa) projisoi, kun taas primaareja ominaisuuksia ovat ne, jotka ovat luontaisesti itse objektissa riippumatta havainnoinnista tai ymmärryksestä.
Lopulta materialistien oli todettava molemmat teoriansa virheellisiksi. Jos sekundaareja ominaisuuksia on, on oltava myös mieli, joka heijastaa ne aineeseen. Ja jos primaareja ominaisuuksia on, miksi niitä ei löydy? Missä ne piileskelevät? Sekundaarien ominaisuuksien poistamisen piti paljastaa kaikki tärkeät primaarit ominaisuudet. Joka puolella olevien tiedemiesten suureksi harmiksi ei olekaan mitään kiinteää ”kangasta”, jonka päällä sekundaarit ominaisuudet lepäilevät. Objekti ei olekaan kiinteä, todennettavissa oleva asia, joka sen ajateltiin olevan. Ups!
Atomit tai subatomiset hiukkaset eivät ole todellisia. Ne muodostavat pikemminkin potentiaalien ja mahdollisuuksien kuin objektien ja tosiasioiden maailman – Werner Heisenberg
Vannoutuneet kovan linjan materialistit eivät hyväksy, että on olemassa mieli, joka ”projisoi” mitään todellisuuteen. Kaikki on vain aivojen tuotetta. No, tämä kuitenkin kertoo meille ainoastaan, että aivot eivät ole niin älykkäät kuin he väittävät. Jos se projisoi ominaisuuksia kankaalle, joka tarkemmassa tutkimuksessa todetaan olemattomaksi, mitä voimme päätellä sekä aivojen että materialistien älykkyydestä? Kuten suuret Idealistit johdonmukaisesti varoittivat, tällaiset mielikuvat johtavat ainoastaan sekaannukseen. Ne perustuvat syvästi virheelliseen näkemykseen todellisuuden luonteesta. Idealisteille mieli, toisin kuin aivot, ei rajoitu päähän. Mieli on sekä sisäinen että ulkoinen. Kun hyväksymme, että mieli on kaikki, kyse ei voi olla enää primaareista ja sekundaareista ominaisuuksista tai sisä-ulkoprojektioista ainakaan sillä kuivakkaalla tavalla, jolla materialistit sen ymmärtävät. Näin me kuitenkin uskomme, jos kieltäydymme hyväksymästä, että mieli ulottuu kaikkialle.
Myös 1600-luvun materialistit pitivät ehdottoman varmana, että syy johtaa seuraukseen. Mikään ei voisi olla selvempää, vai mitä? Kun avaan ikkunan ja tunnen tuulen kasvoillani, yksi asia aiheuttaa toisen, eikö niin? Kun biljardipallo osuu toiseen, ensimmäinen saa jälkimmäisen vierimään pöydän poikki, eikö niin? Ei, sanoi filosofi David Hume. Syyn ja seurauksen välillä ei ole väistämätöntä tai varmaa yhteyttä. Se, mikä vaikuttaa maalaisjärjeltä ei ole varmaa ja totta. Se ei ole kuin ehdollinen oletus ja konventio, jonka perustana on tuttuus ja pinnalliset vaikutelmat. Kvanttiteoreetikkojen löydöt vahvistivat Humen olevan täysin oikeassa.
Asiat maailmassa ovat asioita mielessä – Sir Arthur Eddington
Itse asiassa kvanttiteoreetikot osoittivat lopullisesti, että tiede on täysin väärässä kieltäessään sen, mitä viisi aistia eivät rekisteröi tai aivot eivät mittaa. He ovat pitkään todentaneet, että vaikka asia olisi näkymätön, se on silti olemassa.
Barfieldille reduktionistinen tiede on ikivanha idolatrinen kokeilu, jossa asia uskotaan todeksi niin kauan kun se tukee omia irrationaalisia todellisuuskäsityksiä. Se on tiedettä ilman järkeä, erottelukykyä ja aitoa uteliaisuutta.
Vuosisatojen ajan ”kausaliteetti” ja ylevän kuuloinen latinalainen termi tabula rasa kiehtoivat tieteen harrastajia. Myöhempiä termejä ovat alkuräjähdys, entropia, singulariteetti, multiversumit, säieteoria, pimeä aines, kvantti, kvarkit, lomittuminen, määrittelemättömyys, emergenssi ja niin edelleen. Poliittisen maailman termejä ovat sosialismi, yhteisöllisyys, globalismi, monikulttuurisuus, monimuotoisuus, progressivismi, tosiasiallinen tasa-arvo (equity), suvaitsevaisuus ja niin edelleen.
Kyse on edelleenkin ainoastaan Idolatriasta, jossa alistutaan termille tai sanalle itse asian tai totuuden sijaan. Se tehdään ilman aavistustakaan siitä, mitä ollaan tekemässä. Paljon tiedettä, mutta ei vähääkään psykologiaa tai pohdiskelua. Paljon havainnointia ilman syvempää ymmärrystä.
On ironista, että luottaessaan havainnoinnin, analysoinnin ja johtopäätösten tekemisessä kokemuksiinsa materialistit perustavat luottamuksensa johonkin, mitä ei voi tutkia – Albert Linderman
Lähes alusta asti materialismin kannattajat päättivät halveksien sivuuttaa ”subjektiivisiksi” nimetyt ilmiöt. Toteamusten ja väitteiden tuli olla ”objektiivisia”, jotta niitä voi pitää huomionarvoisina. Väite tai esitys tulee olla objektiivisesti todennettavissa. Se pitää olla mitattavissa, testattavissa, luokiteltavissa ja todistettavissa toistuvilla kokeilla, jotta se voidaan lisätä ihmistiedon varastoon.
…maalaisjärki olettaa nykyään, että ulkoinen maailma on todellinen ja pysyvä, kun taas sisäinen kokemus, jota kutsutaan nimillä tietoisuus tai subjektiivisuus, henkilökohtainen tai itse, on ohimenevää epätodellisuutta, joka toisinaan vaan jotenkin alkaa – Owen Barfield
Nyt kun huippuajattelijat ovat pyyhkäisseet pois tämän idioottimaisen olettamuksen, perinteinen tiede on pulassa. Kulissien takana pureskellaan kynsiä ja kiipeillään seinille. Romahdusta ei kuitenkaan ole näköpiirissä ja yleisöä huijataan perusteellisesti savuverholla ja peilitempuilla.
Ei kuitenkaan kestä enää kauaa, kun petos paljastuu ja ajan henki muuttuu. Olemme ”uuden tieteen” kynnyksellä, joka vastentahtoisesti hyväksyy subjektiivisen tiedon todenperäisyyden. Sitä on kaikessa hiljaisuudessa tuupittu kohti parrasvaloja. Tämä ei tapahdu kuitenkaan siksi, että tiede olisi asiasta aidosti kiinnostunut. Päinvastoin, se tapahtuu siksi, että tieteellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Sen viimeiset järjettömät paradigmat eivät ole onnistuneet tukemaan materialismin rakennelmaa, ja yleinen käänne on väistämätön. David Bohmin, Arthur Koestlerin, Ken Wilberin, Rupert Sheldrakenin, Iain McGilchristin ja monien muiden ylivertaiset löydöt ovat murskanneet reduktionistisen tieteen lopullisesti, eikä paluuta ole.
Silloin kun matemaattiset lainalaisuudet viittaavat todellisuuteen, ne eivät ole varmoja; silloin kun ne ovat varmoja, ne eivät viittaa todellisuuteen – Albert Einstein
…tiede ja sen materialistinen paradigma ei ole yhtään lähempänä ihmisen tietoisuuden ongelman ratkaisua nykyään kuin sata vuotta sitten – Albert Linderman
Owen Barfield selitti, että Idolatrian Aikakausi ei lopu ennenkuin näemme sen valheena, jota se on. Kohdistuupa idolatriamme sanoihin, nimiin, ideoihin, ikoneihin tai kaikkiin niihin yhdessä, se jatkuu siihen asti, kunnes heräämme sen lumoista.
Herääminen alkaa yksilöstä, koska se ei voi olla kollektiivista. Vaikka ansa onkin maailmanlaajuinen, Idolatriasta vapautuu vasta kun yksilö itse sitä toden teolla haluaa. Se on haastava tehtävä koska ihmisen halu vapautua voi itsessään muuttua yhdenlaiseksi idolatriaksi, kuten olemme nähneet. Historia tuntee monia esimerkkejä kapinallisuudesta ja auktoriteettien vastustamisesta. Niistä huolimatta ihminen on jäänyt omaan orjuuteensa, jopa oman ”vapaus” -käsitystensä vuoksi.
Onko vapaus vain sana? Onko mitään todisteita, että välitämme aidosti itse asiasta?
Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja – Ludwig Wittgenstain
Ajatus siitä, että joku tai jokin vapauttaa meidät on idolatrinen. Ajatus, että jumala tai pelastaja laskeutuu vapauttamaan meidät tietämättömyydestämme ja halustamme on puhdasta idolatriaa. Kielen käyttäminen selittelyyn on myös idolatriaa. Se, että jokin määrätty lääke palauttaa terveyden, että jokin pyhä kirja ratkaisee kaikki pulmat, että tämä tai tuo rahamäärä tekee onnelliseksi, että luottaa sokeasti ystävään tai rakastajaan, että luottaa tieteen parantavan maailman sairaudet tai että uusi poliittinen liike korjaa kaikki vääryydet, ja niin edelleen, on idolatriaa.
Kuten Barfield esitti, olemme kirjaimellisesti riippuvaisia idoleista, kuvista, aiheista, aatteista ja poliittisista talismaaneista. Se on eräänlainen tauti tai houretila, joka on vaivannut ihmiskuntaa muinaisuudesta lähtien.
Tilanne ei ole yhtään selvempi muinaisuuteen liittyvien väittämien kohdalla. Barfield ei hyväksy siitä mitään. Lähes kaikki, mitä luulemme tietävämme muinaisesta ihmisestä on virheellistä. Kyse on ennakkoasenteellisten mielikuvien heijastamisesta menneisyyteen. Tiede ei ole vastaus, koska se valitsi hylätä subjektiiviset tekijät. Irvokasta, sanoo Barfield, sillä tämän hölmöilyn repimä aukko odottaa edelleen täyttämistä. Se, mitä muinaiset ihmiset pukivat päälleen, millä he täyttivät vatsansa tai miten he johtivat sotia ei kerro meille keitä he olivat. Se ei kerro meille, miten he tunsivat tai millainen tietoisuus heillä oli. Se, mitä toistamme ”tietona” muinaisista kansoista on ainoastaan mitä luulemme tietävämme heistä ja heidän ajastaan. Ja kuten sanottu, ajattelumme ei ole juuri idolatriaa ihmeellisempää.
Emme ole ainoastaan virheellisten paradigmojen uhreja, vaan myös sellaisen ajattelun, joka synnyttää paradigmoja ja sitten korvaa niistä yhden toisella ad infinitum.
Materialismin ylipapit puhuvat subjektin ja objektin välisestä oletetusta erosta. He puhuvat sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta ikäänkuin niiden välillä olisi joku selkeä raja. Heidän määritelmänsä mielen tai ajatuksen sisäisemmille ominaisuuksille ovat riippuvaisia ulkoisen maailman mitattavissa olevista objekteista ja kokonaisuuksista. Heidän kapean kartesiolaisen ajatusmallin mukaan sisimpämme henkistä ilmiötä ei löydy maailmasta. Se on mentaalisen aineellisesta erottavan rajan toisella puolella. Selvä, mutta eikö ihmisen keho ole maailmassa? Eikö se, joka fyysisesti sisältää sekä aivot että mielen ole konkreettinen, mitattava kokonaisuus maailmassa? Eikö silloin ole täysin loogista sanoa, että mieli on maailmassa yhtä paljon kuin se on päässä? Se olisi rationaalinen toteamus, jos emme olisi eksyneet sanojen Idolatriaan, orjina termeille ”subjekti” ja ”objekti” ja ”mieli” ja ”aine”.
Jos mieli on maailmassa ja jos maailma on päässämme, mitä on mahdollista sanoa ankarasta kartesiolaisesta jaosta, joka on tieteelle niin tärkeä? Mitä ilmeisemmin mielellä ja maailmalla on keskinäinen suhde, joka on jäänyt tiedemiehiltä huomaamatta.
Ajattelua ei tule koskaan tarkastella ainoastaan subjektiivisena toimintana. Ajattelu ylittää subjektin ja objektin eron. Se tuottaa nämä kaksi käsitettä aivan kuten se tuottaa kaikki muutkin – Rudolf Steiner
…emme löydä objektiivista todellisuutta emmekä keksi subjektiivista, vaan kyseessä on responsiivinen herättelyn prosessi, jossa maailma ‘kutsuu esiin’ minusta jotain, joka puolestaan ‘kutsuu esiin’ jotain maailmasta – Ianin McGilchrist
Barfield hyväksyi Blaken näkemyksen ihmiskunnan henkisestä tuhosta. Nelinkertaisen Näkemyksen menetys synnytti Idolatrian Aikakauden, jossa idolatrinen ajattelumalli toimii suojana todellisuudelta. Kunnioittamamme ikonit, ihanteet, standardit, isähahmot ja talismaaniset sanat eristävät meitä syvemmästä ”Alkuperäisestä Osallisuudesta” todellisuuteen. Vaikka tämä ekstaattinen tila on kadotettu, sitä edelleen tiedostamattaan kaipaa idolatriset ihmiset. Se itse asiassa on ensisijainen syy miksi Idolatria ylipäätään on olemassa, ylimaallisen kosmokseen kuulumisen ja osallisuuden tunteen korvaajana. Idolatria on kaipausta johonkin kauan sitten kadonneeseen ja tällä hetkellä saavuttamattomaan. Aikojen saatossa idolatrian kohteet tulivat niiden tilalle, jota ne korvasivat ja symboloivat. Tämä irvikuva johti omalla tavallaan idolatrian ilmenemismuotoja vahvistavien uskonnon ja tieteen nousuun. Ne varmistavat, että pysymme vangittuna idolatrisen ajattelun häkissä.
Myös ihmiskunnan uskonnot on luokiteltava joukkoharhoiksi – Sigmund Freud
Rukoilen Jumalaa vapauttamaan minut Jumalasta – Meister Eckhart
Ihmismaailman tarkastelu vahvistaa edellä esitetyt seikat. Mikä lopulta on urheilun ja urheiluareenoiden tarkoitus? Mistä kullan tai pokaalin voittamisessa on kyse? Rikastuminen on aina hyvä asia, mutta mitä on dollarin seteli? Mitä paperisetelit ja kolikot edustavat? Eikö niitä itsessäänkin jo palvota? Miksi tiedemies tai keksijä haluaa Nobelin rauhanpalkinnon? Miksi rakastan isoa TV-näyttöäni? Miksi ihmiset kokoontuvat opettajan, valtiomiehen, papin, piispan tai paavin eteen? Miksi kokoonnutaan esityksiin ja spektaakkeleihin? Miksi pidän guruni kuvaa jääkaapin ovessa? Miksi teinit laittavat seinille pop-tähtien julisteita? Mitä muoti on? Miksi Washington DC:ssä on muistomerkkejä? Miksi lipuille lauletaan kansallislauluja? Mikä platinablondissa on niin tärkeää? Miksi keski-ikäinen mies ostaa Harley-Davidson -moottoripyörän? Miksi himoitsemme nimikirjoituksia ja muistoesineitä? Mikä on selfien tarkoitus?
Yksi maailman silmiinpistävimmistä kuvista tai ikoneista on naisen kuva. Se löytyy jättimäisistä mainostauluista, lehdistä ja lukuisista mainoksista. Eivätkö nuoret vaikutuksille alttiit tytöt vaikutu syvästi siitä, mitä he kuvissa näkevät? Eikö heidän käsityksensä naiseudesta ole vahvasti näiden kuvien ehdollistama? Eikö ihanne muokkaa todellista?
Nuori tyttö ihannoi kuvia ympärillään ja pitää niitä terveenä esimerkkinä siitä, mitä tarkoittaa olla nainen. Tämän tietäen viittaamme tyttöön edelleen ”oikeana” asiana. Kuitenkin, koska hänen persoonallisuutensa rakentuu suurelta osin kuvista, meidän on myönnettävä, että kuvakin on todellinen, joka on näennäisen ristiriitaista. Mutta onko se, kysyy Barfield, Baudrillard, McLuhan ja monet muut viestintää ja modernia mediaa pohtineet ajattelijat. Ehkä maaginen muutos on tapahtunut.
Ehkä ihmisen ja kuvan välillä ei ole enää olennaista eksistentiaalista eroa. Jälkimmäinen on tunkeutunut väkisin edellisen alueelle. Kuten Jean Baudrillard varoitti, jäljiltelmästä on tullut todellista ja todellisesta on tullut jäljitelmää. Ne ovat keskenään vaihdannollisia. Tosi-TV on todellisempaa kuin todellisuus, joka nyt mukautuu kuvajaiseensa.
Idolatria on suojamme. Kieli ei johda vuoropuheluamme todellisuuden kanssa, vaan ainoastaan sen kuvan kanssa. Emme ole kosketuksissa todellisuuteen, vaan mielikuvaamme siitä.
Ihmisen mieli on niin muokkautunut, että se on huomattavasti alttiimpi valheelle kuin totuudelle – Erasmus
Tie ulos Idolatrian labyrintistä alkaa ymmärtämällä, että puhuessamme emme tarkoita mitä sanomme, emmekä voi tarkoittaa mitä sanomme. Kyse on vain itsepetoksesta. Merkitys on toissijainen muuhun verrattuna. Voimme todeta, että sana peittää merkityksen, tai kuten Barfield korostaa, sana korvaa merkityksen.
Sanomisemme on irrotettu oletetusta merkityksestään metaforan verholla ja sillä, että olemme riippuvaisia sanasta idolina. Se on sana, ei hiljaisuus, jonka edessä me kumarramme ja jota pidämme kaikkein pyhimpänä. Merkitys on kadonnut täyttäessämme maailmamme talismaanisten sanojen kakofonialla. Me elämme kielemme sisällä, eristyneinä merkityksestä ja todellisuudesta. Mitä enemmän pulinaa, sitä vähemmän merkitystä, mitä vähemmän merkitystä, sitä enemmän puhetta. Kun Idolatrian Aikakausi romahtaa ja me vajoamme sen kanssa, yksi asia on varma – meille jää vielä paljon sanottavaa.
***
Lisää Michael Tsarionin suomennettuja artikkeleita:
Musta Aatelisto
Mielen hiljentäminen?
Koyaanisqatsi
Paholaisen johdolla
Esi-isien trauma
***