Kanto julkaisee ROKOTEHAITTASPESIAALIN, jossa pureudutaan valtamedian vaikenemaan aiheeseen mm. haitan saaneiden kokemuksia jakamalla. Moni Y59-rokotehaittadiagnoosin saaneista ei uskalla vieläkään esiintyä omilla kasvoillaan näennäisesti paheksutun vihapuheen ja syrjinnän vuoksi. Tässä artikkelissa puhuttelevasti tuntojaan purkaa toistaiseksi anonyymina pysyttelevä ihminen. Hän, joka toivottavasti joskus vielä kokee olonsa riittävän turvalliseksi tullakseen julki omalla nimellään.
Aiemmat: Osa 1, Osa 2, Osa 3 ja Osa 4
Toivoa näkyvissä!
Olin syönyt pian kaksi viikkoa kortisonia kuukauden kuuristani, enkä huomannut juurikaan eroa. Kasvoja särki, varsinkin leukoja. En jaksanut purra ruokaani. Synkkä pilvi roikkui ylläni. Valvominen ja kipu oli vienyt veronsa, peilistä katsoi haamu. Olin vain varjo entisestä. Enkö enää koskaan pääse töihin, enkö enää koskaan urheile? Mietin, päästänkö kumppanini etsimään parempaa elämää – eihän tämä ole mitään elämää, kun minä en voi tehdä mitään. En jaksa kaupassa kantaa edes pelkkää tyhjää koria, kun kylki kramppaa. Olin lähes epätoivon vallassa, kunnes…
Kolmannen viikon kohdalla tuli ensimmäinen päivä, jolloin mietin, oliko särky takaraivolla aavistuksen pehmeämpi. En uskaltanut toivoa. Kesken kuurini minulla oli myös jälleen aika neurologille, jolla oli ollut paljon long covid -potilaita ennakkotietojeni mukaan. Yllätyksekseni hän totesi, että minulla todellakin on rokotehaitta hyvin suurella todennäköisyydella ja epäröimättä kirjasi sen myös diagnoosiksi. Hän olisi hyvin voinut halutessaan väittää oireitani tietämättäni sairastetusta oireettomasta koronasta tms. johtuviksi. En kuitenkaan ollut hänelle ensimmäinen tai edes toinen, tuskin kolmaskaan koronarokotteesta haitan saanut potilas. Sain ohjeet ilmoittaa haittani Fimealle. Haittani kirjattiin diagnoosiksi Y59-koodilla ja sen alla olivat nyt aladiagnooseina lihaskipu, ohutsäieneuropatia, migreeni ja muutama muu. (Osa todettiin erilaisten testien avulla, joihin olin saanut lähetteen samalla käynnillä). Helpotuksen tunne ja nähdyksi tulemisen tunne oli sanoinkuvaamaton, tunteet purkautuivat itkuna käynnin jälkeen.
Kolmas viikko kortisonikuurilla herätti toiveita, sillä osa oireista oli lievempiä, pääasiassa juuri se invalidisoivin eli kipu. Enkä tosiaan syönyt mitään kipulääkkeitä. Lihakset eivät enää tuntuneet aivan niin jyrän alle jääneiltä ja tulehtuneilta. Pää ei ollut enää kuin pesäpallomailalla takaraivoon lyöty, joten en voinut niin huonosti koko ajan. Oireita todellakin oli edelleen reippaasti, mutta huomasin pienen muutoksen. Elämäni helpottui aivan aavistuksen. Tämä oli ensimmäinen kerta pian vuoteen, kun huomasin, etteivät oireet jatkuvasti pahentuneet vaan olivat pysähtyneet ja jopa helpottaneet.
Kun kuurini neljän viikon jälkeen loppui, aloin pessimistisesti odottamaan pahimpienkin oireiden palaamista. Näin kävikin, tavallaan. Oireissani alkoi aaltoilu. Oli kamalia viikkoja ja hyviä viikkoja. Kesäkuussa oli ensimmäinen kokonainen päivä, jolloin ilmoitin someryhmässä tuntevani ensimmäistä kertaa olevani melkein oma itseni. Tästä mentiin taas alas ja samaa aaltoilua jatkui syyskuuhun asti. Tähän mennessä jo kourallinen lääkäreitä oli törmänny haittoihin ja merkintöjä löytyi nyt haitastani useamman erikoislääkärin toimesta ja yleislääkärinkin toimesta. Vastustus oli lääkäreiden rintamalla osin murtunut.
Tähän väliin haluan kertoa, ettei kortisoni ole vaaraton, joskaan itse en saanut sivuvaikutuksia. Se EI myöskään ole ihmehoito jokaisen koronarokotehaittaan tai sen oireisiin. Perheenjäseneni, joka sai koronarokotteesta samat oireet kuin minä, voi paremmin vain ja ainoastaan kuurin ajan. Tämän jälkeen oireet palasivat, jopa kuurin useammasta uusimisesta huolimatta. Hän ei koskaan toipunut. Hän kärsii yhä tänä päivänä kivuista ja neuropatiasta (polyneuropatia) käsissään ja jaloissaan. Kyseessä on urheilullinen henkilö, joka juoksi aktiivisesti. Ennen.
Omalla kohdallani syyskuussa olivat jäljellä rytmihäiriöt. Syke nousi vaikka paikallaan ollessani yhtäkkiä todella korkealle ilman ns. laukaisevaa tekijää. Jäljellä olivat myös niskan ja selän kivut sekä tunnoton kohta selässä. Kasvojen puutuminen ja leukojen särky ja päänsäryt olivat poissa. Elohiiret lihaksissa olivat vähentyneet, joskaan ei kadonneet. Pystyin nukkumaan. Hyvin suuri osa toipumisessani oli siis varmasti nyt myös riittävä unen saanti. Reagoin nyt helposti kaikkeen, joten antihistamiineja otin ajoittain. En siis ole allerginen yleensä.
En enää miettinyt tapoja jättää tämä maailma taakseni. Pian tämän jälkeen sain mahdollisuuden kokeilla työhön palaamista. Sama työ, eri työnantaja. Hän tiesi tilanteeni sekä uskoi ja ymmärsi sen olevan hyvin todellinen. Alku oli rankkaa. Etenkin sykkeen ja selän kanssa. Joskus menin tauoilla makaamaan selälleni pukuhuoneeseen, jotta sain sykkeen alas. Sykkeen nousuihin ei siis liittynyt minkäänlaista ahdistusta, joskus tiesin sen siitä, että sykemittarini alkoi hälyttää ja joskus siitä, että ensin alkoi pieni huimaus. Minulla oli rintakehässäni kiinni parina päivänä myös Holter-laite (holter-mittaus on sydämen EKG:n pitkäaikaisrekisteröinti) ja nämä näkyivät myös siinä. Asialle ei kuitenkaan sen kummemmin tehty mitään, paitsi ehdotettiin beetasalpaajaa, josta kieltäydyin, sillä toisaalta joskus sykkeeni oli hyvin matala. Silloin se todennäköisesti lääkityksellä olisi jo liiankin matala. Parestesiat (kivuttomat) ja sydänoireet viipyivät pisimpään. Pikkuhiljaa kaikki alkoi kuitenkin muuttua helpommaksi.
***
Seuraava: Luottamus, joka meni. Nykyhetki.