Kanto julkaisee ROKOTEHAITTASPESIAALIN, jossa pureudutaan valtamedian vaikenemaan aiheeseen mm. haitan saaneiden kokemuksia jakamalla. Moni Y59-rokotehaittadiagnoosin saaneista ei uskalla vieläkään esiintyä omilla kasvoillaan näennäisesti paheksutun vihapuheen ja syrjinnän vuoksi. Tässä artikkelissa puhuttelevasti tuntojaan purkaa toistaiseksi anonyymina pysyttelevä ihminen. Hän, joka toivottavasti joskus vielä kokee olonsa riittävän turvalliseksi tullakseen julki omalla nimellään.
Aiemmat: Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4 ja Osa 5
Luottamus, joka meni. Nykyhetki.
Minä olen alalla, jossa on tyypillistä luottaa melko varauksetta sääntöihin ja ohjeisiin, joita yläpuolelta annetaan. Tämä kaikki on nyt mennyttä. Minä en voi enää uskoa moneen asiaan tai annettuun näkökulmaan valtavirtamedioissa, sillä tiedän itse, että toimittajat eivät esimerkiksi tarttuneet asiaan siinäkään vaiheessa, kun suuri joukko haitan saaneita otti heihin yhteyttä. Eräs jopa myönsi, ettei voi puhua niistä. Minä en voi enää luottaa kansanedustajiin, sillä he saivat meiltä joukkokirjelmän omilla nimillämme, johon suurin osa ei vastannut ja ne pari jotka vastasivat käyttivät sanoja “perehdymme asiaan” ja siihen se sitten jäi. Minä en voi luottaa enää lääkäreihin, joskaan en leimaa heitä kaikkia. Minä en luota enää edes tutkimuksiin, tarkistan aina vähintään rahoittajat ja mahdolliset eturistiriidat. (Niitähän riittää!) Minä en luota enää siihen, että järkeväkään ihminen osaa tehdä rationaalisia päätöksiä, sillä näin miten koronapaniikki levisi heihinkin kuin kulovalkea. Toisaalta painostus ja leimautumisen pelko ajoi niitäkin piikille, jotka ehkä muuten olisivat sen jättäneet välistä. Painostuksen alla taivuin itsekin. Piti uskaltaa olla yhteiskunnan silmissä “paha”, jos jättäytyi tästä hulluudesta pois – ja kukapa sellainen haluaisi olla? Rokottamattomien leimaaminen sekä ajojahti oli anteeksiantamatonta.
Tästä lähtien kukaan ei enää ajattele minun puolestani tai voi painostaa minua, etenkään terveyttäni koskevissa valinnoissa. Rokotehaitaksi tilanteeni vahvisti myöhemmin myös se, että vasta-ainetesteissä ei näkynyt lainkaan sairastettua koronaa, mutta hyvin korkea arvo piikkiproteiinille. Eli rokotevaste. Tästäkin olen kuullut kommentointia “sehän on vain hyvä asia”, mutta voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että ei ole. Sama kokemus ryhmissä. Sairastin kyllä sitten lopulta sen koronankin, sain sen pian sen jälkeen, kun aloitin jälleen työt. Olin tuolloin tietysti kauhuissani, tuoko se oireeni takaisin. Ei tuonut. Sairastin sen flunssan oireilla.
En ole tänä päivänä monellakaan tapaa enää se ihminen, joka olin ennen vuotta 2021. Onnekseni olen nyt fyysisesti sellaisessa kunnossa, että pystyn urheilemaan jälleen. En missään tapauksessa missään suorituksissani kuitenkaan pysty samaan, kuin ennen haittaa, mutta tämän kanssa minä pystyn elämään. Syke on edelleen joskus hyvin arvaamaton.
Toivoisin, että osaisin keksiä hoitokeinon myös yhä haitan kanssa kamppailevalle perheenjäsenelle, sekä monelle vertaisryhmäläiselle, tai ylipäätään kaikille heille, jotka eivät ole toipuneet. Ajattelen joskus myös, että vieläkö meille on luvassa ikäviä yllätyksiä joskus myöhemmin. Se selviää aikanaan, mutta tuskin saamme tuota tietoa ainakaan virallisilta tahoilta.
Voimia teille kaikille, ette ole yksin.
***
Vaikka lukija ei tiedä, kuka tarinaansa kertoo, välittyy ruudun läpi silti inhimillisyys ja aitous. Kannon tiimi kiittää Tuuliaa lämpimästi oman kokemuksensa jakamisesta!
Muiden haittakertomuksia pääset lukemaan koontiartikkelistamme.