Tämä Michael Tsarionin suomeksi käännetty kirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään The Angry Philosopher, Vihainen filosofi. Artikkelissa tarkastellaan tämän päivän psykoterapian keinoja ja mahdollisuuksia – sekä itsetuntemuksen että itsepetoksen välineenä. Se on myös tärkeä katsaus psykoanalyysin syntyhetkiin sekä yhteiskunnan nykytilaan syvässä itsepetoksessa.
Michael Tsarion on irlantilainen tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut psykologiaan, filosofiaan, symboliikkaan ja historiaan. Hän tekee yhdessä David Whiteheadin kanssa Unslaved-podcastia, jonka sisältöä suosittelemme lämpimästi jokaiselle Kanto-lukijalle. Tämän suuren totuussoturin laajaan ja kiehtovaan materiaaliin voi tutustua tarkemmin osoitteessa michaeltsarion.com. Hänen julkaisemat kirjat löytyvät Amazonin verkkokaupasta.
Julkaisemme alla olevan suomennetun kirjoituksen Michael Tsarionin luvalla.
Suomennos: Tilhi Pihlaja
Artikkeliin liittyvää sanastoa:
Huono Usko / Mauvaise foi:
Eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartren käsite ilmiölle, jossa ihminen kieltää oman totaalisen vapautensa. Liittyy läheisesti itsepetoksessa elämiseen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Huono_usko
Joukko / Crowd:
Mikä tahansa joukko tai joukkoliikehdintä, johon paetaan itsensä kohtaamista. Kasvoton massa samanmielisiä ihmisiä, jotka kaikki välttelevät samaa asiaa, Aitoa Itseään.
Tunne siis itsesi, älä odota Jumalaa tutkimaan, ihmiskunnan on opittava ihminen tuntemaan – Alexander Pope
Sigmund Freudin psyykeä koskevilla teorioilla oli tuhoisa vaikutus aikansa tieteeseen ja filosofiaan. Molemmat perustuivat rationalismiin – filosofiaan, joka ylisti älyä ja tietoista mieltä.
Rationalistit uskovat, että jonain päivänä kaikki ihmiskunnan mysteerit on selitetty ja ymmärretty. Mitä arvoituksia luonto ikinä sisällään pitääkään, on vain ajan kysymys milloin ihminen on ratkaissut ne kaikki ja paljastanut kosmiset salaisuudet. Pois tieltä tunne, intohimo ja haaveilu niin päästään eteenpäin. Mysteeri painukoon helvettiin!
Toisin sanoen, useimpien rationalistien mielestä aitoja mysteerejä ei ole olemassa. Kärsivällisyydellä ja tieteellisellä ahkeruudella rationaalinen ihminen tulee väistämättä kaivamaan esiin perimmäiset todellisuuden totuudet. Se on ihmisen, rationaalisen eläimen, suurin päämäärä ja tarkoitus.
Ihminen itse kaiken omistajana, luonnon kiistattomana valloittajana ja herrana, kuin olisi sen luoja itse. Tähän omistamisen ja vallan tunteeseen liittyy kuitenkin liian usein suunnaton vastuuttomuus ja kykenemättömyys ymmärtää muun elollisen oikeutta elämäänsä. Ihmisen ylivalta on liian usein luonnon prostituutiota sen sijaan, että olisi sen oikeudenmukaista kohtelua – Seyyed Hossein Nasr
1800-luvulla ja 1900-luvun alussa – kun rationalismi hallitsi maailmaa – suurin osa eurooppalaisia uskoi innokkaasti tieteeseen, pragmatismiin ja materialistiseen filosofiaan. Heillä oli myös luja luotto mahtaviin oppimisinstituutioihin.
Koko korttitalo kuitenkin romahti, kun Freud löysi ”piilotajunnan” ja osoitti, että ihminen ei suinkaan täysin hallitse ajatuksiaan ja käyttäytymistään. Se vei Kantin aloittaman skeptisismin lopulliseen päätelmään. Mitä väliä on vaikka tietäisi vastaukset kaikkiin metafyysisiin kysymyksiin, jos ei tiedä mitään siitä, joka kysymyksiä esittää ja vastauksia etsii? Kuka hän on? Mitä ajattelija tietää omasta mielestään ja ajatusprosesseistaan? Selvästikin, totesi Kant, tiedämme hyvin vähän itsestämme.
Freud oli samaa mieltä ja tämän häntä edeltäneen viisaan ajattelijan oivallus mielessään asetti itselleen valtavan tehtävän tutkia syvällisesti ihmismieltä, joka todellisuudesta kysymyksiä esittää. Loppujen lopuksi Hegel saattoi hyvinkin olla oikeassa painottaessaan, että kaikki inhimillinen kysely palvelee yhtä ainoaa tarkoitusta – Itsetuntemusta.
Pohjimmiltaan on vain yksi tutkimuskohde… mieli. Kaikki muut aineet on mahdollista sisällyttää siihen; kaikki muu tutkimus johdattaa takaisin tämän kysymyksen äärelle – Henry Amiel
Jos Itseymmärrys on kaiken ajattelun lähtökohta, mitä ihminen tietää itsestään? Miksi kesti Kantin aikaan asti, ennen kuin ihminen kiinnostui itsestään? Miksi ihmisen ja hänen huomattavan kyvykkyytensä tutkiminen on niin uusi asia?
Ja kuten Kant kysyi, onko ihmisen edes mahdollista saavuttaa täydellinen Itsen läpinäkyvyys? Freudin ja psykoanalyytikkojen mukaan vastaus on selvä ja ehdoton – ”Ei!”
Tämä ilmoitus ravisteli maailmaa perusteellisesti.
Shokkiarvosta huolimatta löytö ei kuitenkaan ollut mitenkään uusi. Aiemmat viisaat ajattelijat olivat huomioineet olemuksen rajattomuuden. Ihmisen sielu on liian syvä, jotta sen voisi täysin käsittää ja tutkia, sanoi Herakleitos vuosia ennen Platonia. Saksalaiset mystikot, idealistit ja romantikot toistivat samaa ajatusta, yhä uudelleen. Freud oli lähtökohtaisesti samaa mieltä, mutta väitti että sieluun on mahdollista saada jonkinlainen rauha tyhjentämällä niin sanottu ”piilotajunta” sen synkästä, epämiellyttävästä sisällöstä. Piilotetun esiin tuominen vähentää neuroottisia taipumuksia, jolloin tietoisuutta on mahdollista hallita järkiperäisemmin ja vähemmällä kiihkoilulla.
Freudille itsetuntemus tarkoittaa, että ihminen tulee tietoiseksi siitä, mikä on tiedostamatonta; tämä on erittäin vaikea prosessi, sillä siinä kohdataan vastustusenergia, jolla tiedostamatonta suojellaan tietoiseksi tulolta – Erich Fromm
Kovan linjan rationalistit eivät vakuuttuneet. Heidän vastauksensa Freudin löydön ristiriitaan oli yksinkertainen miksi? Mikä estää tietoisuuden täyden läpinäkyvyyden? Freudin vastaus muistutti Nietzschen sanoja. Mieli itse estää. Tietoisuus on kompleksisin olemassaoleva asia ja suuri osa sen toiminnasta on pimennossa. Vaikka absurdisti väittäisi mielen olevan pelkkää aivotoimintaa, sama tosiasia pysyy.
Yritys tunkeutua tietoisen mielen ja piilotajunnan välisen suuren verhon läpi, tai siirtää se kokonaan sivuun ainoastaan lisää sotkua, paradoksia ja hämmennystä. Järki ei valitettavasti juurikaan auta. Se, jonka mieli haluaa itseltään piilottaa, pysyy piilossa. Hyvin hämmentävää.
Freud ei voinut kokonaan hylätä rationalismin oppeja. Siksi häntä kohtaan esitetty kritiikki ei ole niin suoraa kuin miltä vaikuttaa. Hän kiistatta myönsi tilanteen haastavaksi ja oli valmis keskustelemaan praktiikkansa rajoituksista.
Ollessaan tyytymätön johonkin lähestymistapaan, hän ei epäröinyt kokeilla jotain kokonaan uutta. Hän siirtyi keskusteluterapiasta vapaan assosiaation kautta unianalyysiin päästäkseen tyydyttävään ymmärrykseen siitä, mitä mielen syvimmät osat egon puolustuksen läpi yrittävät kommunikoida. Freudin praktiikan ytimessä oli halu voittaa ihmisen ikävä taipumus itsepetokseen.
Myöhemmissä kirjoituksissaan Freud myönsi, että piilotajunnan sisällön analysointi on pitkälti tulkintakysymys. Prosessia vaikeuttaa se, että tietoisuudessa toimii jatkuvasti sensori, joka estää suoran pääsyn psyyken syvempiin kerroksiin.
Freudille oli ilmeistä, että useimmat ihmiset elävät mieluiten tietämättä itsestään juuri mitään. He ovat varsin tyytyväisiä elämäänsä väistelyn ja itsepetoksen tilassa. Useinkaan asiakas ei hakeudu terapeutin luo, jotta tämä auttaisi häntä löytämään totuuden itsestään vaan jotta tämä auttaisi estämään totuuden esiintuloa, koska se häiritsee hänen keskinkertaista elämäänsä.
Tällaisen asiakkaan kohdalla terapia katsotaan onnistuneeksi, jos hän sopeutuu uudelleen yhteiskuntaan ja saa muiden hyväksynnän. Freudin ja hänen seuraajiensa mielestä useimpien asiakkaiden päämäärä on vaihtaa aito ja todellinen kärsimys neuroottiseen kurjuuteen. Jos terapeutti kiinnittää hänen huomionsa tähän pyrkimyksen epäkohtaan ja neuvoo etsiytymään päinvastaiseen suuntaan, asiakas peruu seuraavat tapaamiset eikä palaa enää koskaan.
Freudilaisuus paljasti, että valtaosa ihmisistä kammoaa aitojen ja todellisten tunteiden ilmaisua. Välttelemällä aitoa ja todellista epätoivoa ihminen hiljentää omatuntonsa äänen ja seurauksena hänelle kehittyy puiseva pseudo-itse. Ongelma ei olisi suuri, jos se koskisi vain paria neurootikkoa. Kuitenkin, kuten Erich Fromm, Karen Horney, Arno Gruen, Viktor Frankl ja muut osoittivat, koko yhteiskunnasta on tullut neuroottinen juuri samalla tavalla ja samoista syistä. Jos haluaa tietää mitä tarkoittaa olla ”epäaito”, eksistentialistien mukaan vastaus löytyy tarkkailemalla kaupunkiympäristöjen ihmisiä. Kaikki on siellä avoimesti esillä.
Jos kartoitamme käytännön syitä, jotka estävät psyyken tervettä muutosta kohti eheyttä huomaamme, että ongelmat alkavat heti ensimmäisessä terapiatapaamisessa.
Esimerkiksi, asiakkaan muistellessa untaan ja terapeutin yrittäessä tulkita sitä, molemmat ovat hereillä. He eivät voi mitenkään tietää, jos unijakson tai -kuvan muisto onkin räikeä vääristymä. Meillä ei todellakaan ole mitään syytä luottaa, että tietoinen mieli muistaisi unen sisällön oikein. Piilotajunnan vaikutelmat nousevat muistiin egon välityksellä, jolla on valta sensuroida sekä muokata radikaalisti muka muistettua sisältöä.
Tietoisen mielen välittämät viestit eivät välttämättä ole identtisiä niiden kanssa, jotka ihmisen syvemmässä olemuksessa syntyvät. Loppujen lopuksi, kysyi Freud, miksi unikuvat ovat sekavia? Miksi ne ei välity selkeästi ja suoraan? Mikä mielemme osa vastustaa toisen osan välittämää tietoa, ja mitä tämä sisäinen ristiriita tarkoittaa muilla elämän alueilla? Mitä se tarkoittaa koko yhteiskunnan kannalta?
Freudin näkemyksessä itsetuntemus ei ole ainoastaan älyllinen prosessi… Se ei ole vain aivojen, vaan myös sydämen tietoa – Erich Fromm
Tästä syystä Freudin mukaan tarvitaan analyytikkoja. He edustavat unennäkijän todellista Itseä. Näin ainakin oletetaan.
Toinen aivopuoliskojen välistä avointa keskustelua haittaava tekijä on Freudin mukaan ”tukahduttaminen”. Älyn määrästä ja kyvykkyydestä riippumatta tietoisuuden rajan toisella puolella on sisältöä, josta emme ole tietoisia. Tilanne on sama kaikilla, riippumatta älykkyysosamäärästä ja tahdonvoimasta. Prinssi tai köyhä, nero tai hullu, sama hämmentävä asianlaita.
Freudin kuvaus piilotajunnasta vahvistaa, että kaikkein rationaalisinkin ihminen kärsii tiedostamattomista tekijöistä, joihin ei voi tahdolla vaikuttaa. Freudilaisten mielestä ihminen on täydessä sodassa itsensä kanssa, eikä hänen kannata kuvitella itseään älyllisenä tai moraalisena hyvyyden voimana. Se vain lisää itsepetosta.
Ihminen on olento, jonka elääkseen täydellisesti täytyy jatkuvasti voittaa itsensä – Friedrich Nietzsche
Pian selvisi, että keskustelu tiedostamattomista haluista, vaistoista, vieteistä, pakko-oireista, komplekseista, oireyhtymistä ja niin edelleen vaaransi tieteen, teknologian ja rationalistisen filosofian keskeiset periaatteet. Mitä asialle oli tehtävissä?
Näyttäisi ettei juuri mitään.
Rationalistit joutuivat myöntämään tappionsa. Jos psyyken osilla oli valta olla ristiriidassa järjen ja älyn kanssa, tehdä ne tyhjiksi ja kumota ne, silloin väärintekijä ei voinut olla täysin vastuussa moraalittomasta teostaan, oli se kuinka pirullinen tahansa. Raivopäinen psykopaattimurhaaja voisi nyt ”paholaisen” sijasta yksinkertaisesti syyttää piilotajuntaansa toteamalla, että sillä on oma tahtonsa. Freudilaisten mukaan hän olisi aivan oikeassa.
Luonnollisesti tätä lähtökohtaa vastustettiin ankarasti. Monet pitivät freudilaisuutta rajoja rikkovana ja hyökkäävänä.
*
Usein sanotaan, että tämä tai tuo henkilö ei ole vielä löytänyt itseään. Minuutta ei kuitenkaan löydetä; se luodaan – Thomas Szasz
Eksistentialisti Jean-Paul Sartre oli erityisen huolissaan freudilaisuudesta. Hänen mielestään se avaa kätevän pakoreitin moraalittomille ihmisille, jotka voivat kieltää vastuunsa joka ainoan rikkeen ja rikoksen kohdalla, tieteen hyväksynnällä.
Varas ei välttämättä syyllisty rikokseen, koska hän kärsii vaikean lapsuuden aiheuttamasta kleptomaniasta. Seksuaalisadistia motivoi mieleen tahattomasti nousevat tukahdetut fantasiat. Mikä on ongelma?
Ted Bundy oli pornoriippuvainen, joten hän ei oikeastaan syyllistynyt massamurhaan. Hän yritti vastustaa piilotajunnan syvyyksistä nousevia halujaan, mutta hänen tahtonsa oli liian heikko. Miesparka! Mitä järkeä hänen rankaisemisessaan on? Haluistaan huolimatta hän on uhri.
Jeffrey Dahmer murhasi, paloitteli, keitti ja söi viattomia, pahaa-aavistamattomia ihmisiä, koska hänen varhaiset hoitajansa eivät olleet täyttäneet hänen tarpeitaan seuran ja hoivan osalta riittävästi. Eikö hän ollut uhri jo kauan ennen kuin rikkoi lakia?
Samoin hirmuhallitsija, joka teurastaa miljoonia ihmisiä Jumalan tai politiikan nimissä tarkoittaa varmasti hyvää. Hän tottelee ”sisäistä ääntään”, jonka kokee tulevan Jumalalta. Hän kärsii megalomaniasta tai messias-kompleksista. On syytettävä kompleksia, ei miestä.
Ihminen on täysin vastuussa luonteestaan ja valinnoistaan – Jean-Paul Sartre
Sartre vapisi tämän uuden kehityksen edessä ja totesi, että Freudin löytöjen ansiosta ihmisellä on nyt täydellinen pakotie. Ihmiskunnan tärkeä moraalikompassi oli poistettu. Vastuuntunto oli tehty tarpeettomaksi ja mitätöity. Ihmistä ei tietoisena moraalisena olentona vastuuteta enää mistään. Moraali oli ainoastaan sosiaalinen tapa tai konventio ilman rationaalista tai ytimellistä perustaa.
Tämä moraalikäsitysten hajoaminen antaa nykyihmiselle mahdollisuuden syyttää näkymättömien halujen, vaistojen ja pakkotilojen sekoitusta. Järjetön ihminen voi syyttää mitä ja ketä tahansa tarvitsematta syyttää itseään. Ihanaa. Juuri sitä maailma tarvitsee.
Sartre uskoi, että freudilaisuus ja psykoanalyysi antavat moraalittomalle ihmiselle mahdollisuuden elää ”Huonossa Uskossa”, itsepetoksessa. Hän voi unohtaa rikkomuksensa ja rikoksensa muita kohtaan sekä niistä johtuvan syyllisyyden. Nyt moraaliton ihminen voi toimia moraalittomasti tuntematta pienintäkään syyllisyyttä. Terapeutti voi todeta, että hän ei ole itse syyllinen pahoihin ajatuksiinsa ja tekoihinsa, vaan syyllisiä ovat hänen ”vanhempansa”. Kuinka ymmärtämätön pikkulapsi olisi vastuussa kodin olosuhteista? Syytä ei voi laittaa hänen niskoilleen.
Sartren kaltaiset moraalifilosofit alkoivat pelätä tulevaisuuden puolesta. Mitä tapahtuu, jos yhteiskunta uskoo tähän uuteen näkemykseen? Mitä tapahtuu oikeusjärjestelmälle – tuomioistuimelle, tuomioille ja rangaistuksille? Vielä tärkeämpää, mitä tapahtuu ihmisen katumukselle ja omatunnolle?
Käytännössä se tarkoittaa, että sen sijaan, että rikollinen ohjattaisi vankilaan, hänet ohjataankin psykiatrille, jossa vastaus kaikkeen on lääkitys. Heidän mielestään ihminen ei ole rikollinen tai moraalivajeinen, hän on vain päästään sairas. Mieli voi olla murtunut samaan tapaan kuin käsi. Mielessä voi olla sairaus kuten aivoissa. Siksi sitä on mahdollista lääkitä. Muutama pilleri ja olet kuin uusi. Tarvitaan rauhoittava ja sopiva lääkitys, ei vankiloita ja rangaistuksia.
Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle. Nykypäivän Yhdysvalloissa opiaatit ovat kansalle uskonto – Thomas Szasz
Moraalivajeisella ei ole enää syytä pelätä. Syyllisyys on lakimiesten, tuomarien ja tuomioistuinten eikä omatunnon asia. Kaikki muut ovat syyllisiä paitsi tekijä. Yhteiskunta päätti, että tekijä on uhri. Tietenkin, kuten Sartre painotti, ne jotka anteeksiantoa tarjoavat todennäköisesti tarvitsevat sitä itse. Yhteiskunta, joka antaa pahan helposti anteeksi saattaa olla itse paha ja etsii synninpäästöä omista rikoksistaan. Vain moraalittomat ihmiset ovat innokkaita antamaan anteeksi. Heidän salainen toive on saada sen vastineeksi anteeksianto omalle moraalittomuudelleen. Joka tapauksessa, Big Pharma on ottanut ohjat käsiinsä. Mieltä hoidetaan kuin mitä tahansa pahalaatuista sairautta. Moraalittomuus on nyt biologista rapautumista. Kuten Thomas Szasz, R. D. Lang ja muut varoittivat, pian lääkityt ihmiset – jotka kärsivät ja ovat riippuvaisia keinotekoisesta onnellisuudesta – menettävät loputkin Olemisen tunteensa. Koska he eivät kykene olemaan yksilöitä ilman tiedettä tai uskontoa, he syövät onnellisuuspillereitä jatkaakseen eteenpäin. Epäautenttinen elämä on saatava näyttämään hyvältä hinnalla millä hyvänsä ja epäautenttisen elämän aiheuttamat häpeä ja syyllisyys turrutettava, tuli mitä tuli. Kriitikot ja kriminologit varoittavat, että monet hirvittäviä rikoksia tehneet ihmiset ovat riippuvaisia heille määrätyistä masennus- ja psykoosilääkkeistä. Nämä varoitukset menevät kuuroille korville. Miksi ei? Nykyinen rappiotila huomioiden on todennäköistä, että potentiaalinen yhteiskuntakriitikko on itsekin riippuvainen lääkityksestä – nyt tai tulevaisuudessa. Kriittinen massa on aivan nurkan takana. Niin tai näin, Systeemi voittaa.
Kaikki muu on saatu selville, paitsi kuinka eletään – Jean-Paul Sartre
Tietenkin nyt kun painajainen on jo täällä, ymmärrämme että eksistentialistit olivat oikeassa, kun he olivat huolissaan tulevaisuudesta. Ehkä tämän vuoksi jotkut eksistentialistit suhtautuivat kristillisiin arvoihin myönteisesti. Mutta jopa Sartren kaltaisella ateistilla on oltava moraalinen kompassi, jos ihmisen sivilisaatioineen halutaan selviytyvän ja kehittyvän järkevään suuntaan. Jos se otetaan pois, Huonossa Uskossa eläviä ihmisiä löytyy pian joka elämänalalta. Joudumme täysin epäaidon yhteiskunnan armoille.
Mitä hyötyä on oikeusjärjestelmästä, jos ihmiskunta menettää omatunnon sisäisen äänen? Olemisen kyky katoaa, kun elää robottimaisen ”täydellisenä” kansalaisena. Se, mitä pidetään moraalina ja aitoutena, on vain halpaa trendikästä jäljittelyä. Jokainen arvo ja hyve on vain parodiaa, jokainen yksilö ainoastaan pseudo- tai väärennetty itse. Mikä farssi.
Sartren mukaan, jos rikkinäinen sielu tässä tilassa kärsii ahdistuksesta, silloin ahdistus on pirun hyvä asia. Täsmälleen. Tällaisessa eksistentiaalisessa sekavuudessa ihmisen pitääkin olla ”häiriöinen”. On hyvä, että sisältä löytyy vielä omatunto, joka tekee pilkkaa pilkasta. Kiitokset siitä, että se estää narreja asettumasta mukavaan valhe-elämään. Anna epätoivon tulla esiin, sanoivat Kierkegaard, Sartre, Camus ja muut eksistentialistit. Se on ainoa asia, joka estää ihmistä täysin sitoutumasta valheeseen ja sulautumasta massaan. Ahdistus on itseasiassa pelastaja. Vaali sitä, kumarru sen edessä – älkäkä enää koskaan puhu siitä rumasti.
Rikkinäisen ihmisen on aivan varmasti vaikea selviytyä, toimia ja kehittyä. Ja niinpä hetkessä kuvaan astuukin psykologia ja psykiatria temppuineen – loputtomia teorioita, tutkimuksia, testejä, piirakkadiagrammeja ja lääkereseptejä. Valkotakkiset karkoittavat demonit ja tukahduttavat huolestuttavat ahdistuskohtaukset. Mikä helpotus. Vain soitto kallonkutistajalle ja Prozac-hymy kertoo muille, että olet palannut turvallisesti takaisin keinotekoisen onnellisuuden kirkkaasti valaistuun ja ilmastoituun kuplaan.
Eksistentialistien mielestä epäaidon elämän normalisointia ei pidä nähdä hyvänä asiana. Se on kieroutunutta ja kestämätöntä. Tärkeintä – ihmisen moraalin turvaamiseksi – on varmistaa, että hänen sisäinen moraalikompassinsa säilyy. Aito ihminen ei tarvitse ulkoista auktoriteettia erottaakseen oikean väärästä. Tietenkin elämän ensimmäisinä vuosina yhteisön säännöt ja viisaiden vanhempien neuvot ovat hyödyllisiä, mutta missään nimessä nämä eivät saa korvata sisäistä moraalikäsitystämme. Moraalin ei saa antaa rapautua jäljitelmäksi tai sosiaaliseksi konventioksi.
Freud varoitti, että ilman ulkopuolelta tulevia kieltoja ihminen palaa takaisin alkukantaisen petomaiseen tilaansa. Sartren huoli oli toinen. Eikö juuri yhteiskunta tee kansalaisistaan petoja? Eikö yhteiskunta vaadi mukautumista ja tottelevaisuutta? Eikö se ryöstä ihmisiltä heidän luontaisen herkkyytensä?
Sartren mukaan sisäisen moraalikompassin menettämiseen on puututtava. Yhteiskunta ei saa tukea ihmisen itsepetosta tai sallia, että hän välttelee henkilökohtaista vastuutaan. Jotta ihmisestä tulisi täysin ”ihminen” hänen on saatava vapaasti tehdä virheitä. Ihmisen on oltava täysin vapaa kohtaamaan tekojensa seuraukset sekä opittava ajattelemaan ja toimimaan ilman kirkkojen, koulujen, sairaaloiden, ajatushautomoiden, tiedotusvälineiden, asiantuntijoiden tai muiden ihmisten määräilyjä.
Kun omatunnon ääni vaimenee mistä tahansa syystä, ihmisen elämästä katoaa ydin. Korkeampi ajattelu ja pyrkimys poistuvat. Jos ei kykene arvioimaan, mikä on oikein ja mikä väärin omassa itsessään, ei kykene arvioimaan mikä on oikein ja väärin muillakaan elämänalueilla. Ihminen jolta puuttuu moraali, hyväksyy jokaikisen hallituksen saneleman julmuuden. Ja jos keskiverto valtion virkamies on eksistentiaalisesti moraaliton ihminen ilman omatuntoa ja empatiaa, mitä hyvää siitä voi seurata?
Jos sallin itseni noudattaa tällaisen järjestelmänorjan saneluja, miten se voi olla hyväksi? Eikö minun tulisi taistella kynsin hampain sekä jokaisella olemukseni solulla mätää status quota vastaan? Omatunto ei ole vain sanakirjan sana. Se on teko.
…ihmisen on luotava oma olemuksensa. Heittäytymällä maailmaan, kärsimällä ja kamppailemalla siellä, hän vähitellen määrittelee itsensä – Jean-Paul Sartre
Sartren mukaan tätä kautta tunnistamme todellisen järjettömyyden ja Huonon Uskon. Freudin oletus, että ihminen on alkujaan primitiivinen, ei siis pidä paikkansa. Pikemminkin kyse on siitä, että ihmisestä tulee eksistentiaalisesti primitiivinen ja irrationaalinen moraalisen konkurssin tehneen kulttuurin vuoksi.
Ilman vastustavia soraääniä yhteiskunta ajautuu pahuuteen. Se ei voi käsittää mitä se itselleen tekee. Joukolla ei ole vastuuntuntoa. Se löytyy vain yksilöistä, ja he ovat sukupuuton partaalla.
Nykyään moraaliton ihminen voi syyttää vanhempia, ikätovereita, koulua ja kulttuuria moraalittomuudestaan. Hän voi jopa syyttää omaa mieltään. Se ei ole hänen hallinnassaan, joten miten hän olisi vastuussa pahoista ajatuksistaan ja teoistaan?
Jos saan pillerin, pahat taipumukseni voivat poistua lopullisesti. Joten antakaa tänne! Sen sijaan, että heitätte minut vankilaan jostain, jolle en voinut mitään, nostakaa se takapuoli penkistä ja valmistakaa minulle lääkitys! Pelastakaa minut itseltäni – pahoilta vaistoiltani ja haluiltani! Se tekee maailmasta turvallisen ja minusta onnellisen. Haluan, että minut sopeutetaan, normalisoidaan ja että minusta tehdään poliittisesti korrekti. Haluan olla kuin kaikki muut. En halua olla Joukon ulkopuolella.
Kuten eksistentialistit ennustivat, yhteiskunta kuunteli ja vastasi pian Huonossa Uskossa olevien huutoon. Kuten Thomas Szasz varoitti, todistamme nyt miljardien dollarien ”jokapäiväisen elämän lääketieteellistämistä.”
Ihmisen, joka ei tunnista pahaa pahaksi, on vielä vaikeampi tunnistaa hyvää hyväksi – Ayn Rand
Kuten Sartre ennusti, elämme nyt kulttuurissa, jossa pahoista teoista ei voi syyttää ketään. Mikään ei ole kenenkään vika. Kuten Freud sanoi, kukaan ei hallitse täysin ajatuksiaan ja tekojaan. Aivan! Onko tässä täydellinen mekanismi moraalittoman ihmisen vastuun pakoiluun? Hän ei syntynyt rationaalisena eikä ole osa aidosti rationaalista yhteiskuntaa. Kaikki on pinnallista ja näennäistä.
Saattaa olla että itseni – petomaisten vaistojeni – kontrollointi on järjetöntä. Loppujen lopuksi, kuten Freudkin sanoi, nämä epäsosiaaliset vaistoni ovat luonnollisia. Ne ovat osa alkuperäistä taipumustani. Luonnollisten tunteiden jatkuva tukahduttaminen vahvistaa, että olen sisäisesti ristiriitainen. Yhteiskunnan tehtävä onkin auttaa minua taistelussa itseäni vastaan. Yhteiskunnan on tehtävä minusta parempi ihminen. Enhän minä ole asiantuntija!
Kuten on nähtävissä, yhteiskunnan johtajat ottavat haasteen vastaan ja yrittävät tehdä meistä parempia kansalaisia.
Freudin ansioihin kuuluu huoli ihmisen todellisen luonnon tukahduttamisesta. Viimeisessä psykologiaa käsittelevässä kirjassaan Civilization and its Discontents (Ahdistava kulttuurimme) hän pohti yhteiskunnan roolia sairastuttajana. Hän ei kuitenkaan halunnut mennä yhtä pitkälle kuin Sartre ja eksistentialistit. Jälkimmäiset pohtivat mitä ihminen menettää akkulturaation, kulttuuriin sopeutumisen myötä. Eikö yhteiskunnan normeja noudattamalla ihminen menetä kosketuksen omatuntoonsa? Eikö hän täydellisen kansalaisen toimintamallia tavoitellessaan muutu vähemmän ”olevaksi”?
Eikö tällainen veretön järjestelmäorja valtaan päästyään reagoisi hyvin vastenmielisesti aitoon ihmiseen, sellaisen kohdatessaan? Eikö hän inhoaisi jo tämän läsnäoloakin ja pyrkisi tuhoamaan tämän? Millaiseksi muodostuu yhteiskunta, jota tällaiset tyrannit hallitsevat? Mitä jos tällaiset kone-ihmiset perustavat kaikkivoipia instituutioita, jotka jatkavat yhteiskunnan puhdistamista aidoista ihmisistä? Eikö Platon, Sokrates, Seneca, Circero ja tusina muuta antiikin viisasta varoittaneet meitä tästä?
Ongelma huolestutti Freudia. Sartrea se piinasi. Mitä hyötyä on kulttuurista, josta on poistettu suuret miehet ja naiset estämällä heidän itseilmaisunsa? Mitä hyötyä on yhteiskunnasta, joka vakauttaa itsensä sensuroimalla ja tuomitsemalla toisinajattelijat ja kriitikot?
Mitä jos korruptoitunut mukautujien yhteiskunta päättää, että jokainen toisinajattelija on epärationaalinen, epäsosiaalinen ja petomainen?
Tai vielä pahempaa. Mitä jos jollain trendikkäällä tavalla ja yhteiskunnan siunauksella kaikkein epäaidoin tyyppi esiintyykin aitona? Mitä jos hän harhaisessa tilassaan asettuu kaikkien yläpuolelle jakamaan oikeutta ja tuomioita?
Freudin tärkeimpiin löytöihin kuuluu oivallus, että psykologisten häiriöiden perimmäinen syy on itsetuntemuksen pelko: informaation, joka tiedostettuna saa meidät tuntemaan itsemme heikoksi, epäpäteväksi, häpeälliseksi ja arvottomaksi – johtaen itsevihaan – Carl Goldberg
Tämä vie meidät takaisin Sartren keskeiseen huolenaiheeseen – itsepetokseen.
Palataan vielä Freudin rationalismin tuhoavaan vaikutukseen ja leikitään hetki paholaisen asianajajaa.
Mitä jos freudilainen näkökulma ihmisen alkuperästä perustuukin Freudin omaan itsepetokseen? Perustuuko psykoanalyysi oikeasti mihinkään todelliseen?
Kritiikkinä voi esittää, että kenen tahansa on mahdollista sanoa tietoisuudesta mitä tahansa. Näin siksi, että silloin tietoisuus puhuu itsestään. Vaikka tietoisuuden kyky itserefleksiivisyyteen ja itsearviointiin onkin ihmeellinen, ei mielen omia olettamuksia itsestään ole syytä pitää tosiasiallisina ja tosina.
Emme eläneet muinaisessa menneisyydessä, emmekä tiedä millainen tietoisuus oli silloin. Se, mitä luulemme tiedoksi, on enemmänkin olettamuksia ja arveluja. Siksi meidän ei myöskään pidä kuvitella, että alkukantaisen ihmisen olemuksesta esitetyt väitteet ovat tosia. Samoin meidän ei ole syytä kuvitella, että mikään mielestä esitetty väite on oikeasti totta. Olettamukset voivat olla puhtaasti ohimeneviä välivaiheita tai täydellisen virheellisiä. Onneksi Freud tiesi tämän paremmin kuin hyvin.
Ottaen tämän kaiken huomioon Freud ei tietenkään ole ainoa, jonka näkemykset joutuvat vasaran alle. Kaikki ajattelijat ja asiantuntijat kokevat saman kohtalon. Jokainen teoria ja näkökulma on vaarassa kumoutua.
Sartre yksinkertaisti näkemyksen. Lähes kaikki, mitä ihminen ajattelee ja tekee perustuu itsepetokseen. Mielenkiintoisesti Freud uskoi saman koko sydämestään.
Eikö ollut ennakoitavissa, että mieltymyksemme itsepetokseen saisi meidät hyväksymään poliitiikan ja lääketieteen uudenlaisten asiantuntijoiden opit? Miten mikään nykymaailmassa voisi pohjautua muuhun kuin itsepetokseen? Kuinka moni meistä kuitenkaan haluaa tutkia tätä ratkaisevalla tavalla keskeistä ilmiötä? Freudin motiivien kyseenalaistaminen pitää meidät liian kiireisinä.
Vaikka kritiikki aiempia perinteitä ja olettamuksia kohtaan olisi pohjimmiltaan oikein, emme ole selvillä vesillä. Kuten Freud tiesi, kaikkeen kasvuun liittyy prosessi. Psyyke ei ole poikkeus. Ihminen aloittaa tietämättömyydessä tai viattomuudessa ja siirtyy kohti kasvavaa kypsyyttä ja ymmärrystä. Mutta myös taantuminen primitiivisyyteen on mahdollista. Valitettavasti se on joskus enemmän sääntö kuin poikkeus.
Aiemman virhepäätelmän – kuten rationalismin – paljastuminen ei automaattisesti tarkoita, että olemme edenneet tietoisuuden mysteerin suhteen yhtään pidemmälle. Olemme oikeastaan löytäneet vain erilaisia itsepetoksen muotoja. Se on prosessi, joka voi jatkua ikuisesti.
Prosessi on todellakin jatkunut läpi aikojen. Me uskottelemme itsellemme yhä uudelleen, että olemme ”edistyneet” silloin kun olemme ainoastaan tunnustaneet aiemmat itsepetoksemme.
Kuten sanottua, kesti vuosituhansia ennen kuin ihminen asetti itsensä ajattelevana olentona huomion keskipisteeseen. Jos tietoisuuden mysteerin ymmärtämisessä on tapahtunut edistystä, se on ollut hidasta. Jokaista uutta oivallusta ja kehitystä on vastustettu ja epäilty.
Tähän asti ihminen on ollut Luontoa vastaan. Tästä eteenpäin hän on vastaan omaa luontoaan – Dennis Gabor
…valtaosa kulttuurimme ihmisistä sopeutuu hyvin, koska he luovuttivat itsenäisyystaistelun – Erich Fromm
Sartren eksistentialismiin kuuluu ihmisen konfrontointi hänen loputtomien Huonon Uskon tekojen vuoksi. Vasta kun tunnistamme itsepetoksemme – ja ymmärrämme sen syyt – voimme sanoa olevamme aitoja.
Onko tässä syy miksi tämän päivän nekrofiilisessä kulttuurissa on kiellettyä tuomita, kritisoida tai sanoa pahaa pahaksi? Onko tässä syy Poliittiseen Korrektiuteen? Hallitseeko sivilisaatiota Huonon Uskon ihminen?
Sartre näki tämän ihmistyypin – vapauden vihaajan ja häpäisijän – ”pedon kaltaisena” olentona, joka inhoaa aitoa ihmistä. Hänen suvaitsemattomassa hallinnossaan itsenäisen ajattelijan ei anneta selviytyä. Hänet, joka osoittaa muille heidän oman itsepetoksensa, on tuomittava ja suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänet on leimattava Ulkopuoliseksi ja karkotettava hullujenhuoneeseen tai manalaan, missä hänestä ei ole harmia.
***
Lisää Michael Tsarionin suomennettuja artikkeleita:
Idolatrian aika
Musta Aatelisto
Mielen hiljentäminen?
Koyaanisqatsi
Paholaisen johdolla
Esi-isien trauma
***