Suomennettua: Syvät huiput

Tämä Michael Tsarionin suomeksi käännetty kirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään Deep Peaks, Syvät huiput. Huippukokemukset ja nautintotulva ovat nykyaikaan vakiintuneita ihmisten elämän tavoitteita ja unelmia. Tässä artikkelissa tarkastellaan mitä ilmiö tarkoittaa psykologisesti ja mitkä ovat sen juurisyyt.

Michael Tsarion on irlantilainen tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut psykologiaan, filosofiaan, symboliikkaan ja historiaan. Hän tekee yhdessä David Whiteheadin kanssa Unslaved-podcastia, jonka sisältöä suosittelemme lämpimästi jokaiselle Kanto-lukijalle. Tämän suuren totuussoturin laajaan ja kiehtovaan materiaaliin voi tutustua tarkemmin osoitteessa michaeltsarion.com. Hänen julkaisemat kirjat löytyvät Amazonin verkkokaupasta. 

Julkaisemme alla olevan suomennetun kirjoituksen Michael Tsarionin luvalla.

Suomennos: Tilhi Pihlaja


Artikkeliin liittyvää sanastoa:

Gynokratia / Gynocracy:
Feministisen liikkeen oletettu utopistinen ja vinoutunut tulevaisuudentoive, josta kaikki maskuliininen on poistettu.

Huono Usko / Mauvaise foi:
Eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartren käsite ilmiölle, jossa ihminen kieltää oman totaalisen vapautensa. Liittyy läheisesti itsepetoksessa elämiseen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Huono_usko

Joukko / Crowd:
Mikä tahansa joukko tai joukkoliikehdintä, johon paetaan itsensä kohtaamista. Kasvoton massa samanmielisiä ihmisiä, jotka kaikki välttelevät samaa asiaa, Aitoa Itseään.

Joukkokratia / Thugocracy:
Mikä tahansa ytimeltään moraaliton ja ilmaisultaan aggressiivinen joukko, johon erityisesti huonon lapsuuden kokeneet ihmiset hakeutuvat. Joukkoliike, joka luulee vaikuttavansa poliittisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin näkyvällä ja provokatiivisella liikehdinnällä. Kts. Joukko

Kohtu-metafora / Womb-metaphor:
Itsensä kehittämisestä kieltäytyvän sekä oman psyyken ja aikuisuuden vastuuta välttelevän utopistinen unelma henkisestä turvasta “palaamalla takaisin äidin kohtuun”. Minkä tahansa reggressioon ja henkiseen taantumiseen tähtäävän toiminnan alitajuinen päämäärä.

Tarkoituksen Tahto / Will–to–Meaning:
Ihmisen tahto löytää elämälleen tarkoitus ja sisältö, eli ”syitä elää”.
https://viktorfranklblog.wordpress.com/category/tarkoituksen-tahto/

Tyytymätön Länsimainen / Western Discontent:
Vaikutuksille altis ihminen, jonka henkinen kehitys on olematon johtuen itseanalyysin täydellisestä puutteesta.

…Ihmistä ei voi enää ajatella olentona, jota ajaa vain halujen ja vaistojen tyydyttäminen, tai viettipohjan, egon ja yliminän yhteensovittaminen; samoin inhimillistä todellisuutta ei enää voida pitää vain ehdollistumisprosessien tai ehdollistuneiden refleksien seurauksena. Ihminen on paljastunut tarkoitusta etsiväksi olennoksi – etsintä, jonka tuloksettomuus näyttää selittävän lukuisat aikamme sairaudet – Viktor Frankl

Mikä on huippukokemus? Kuinka moni kokee sellaisen ja miten ihminen muuttuu sen koettuaan?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, koska moni ihminen elää elämänsä ilman ensimmäistäkään huippukokemusta. Puuttuuko heiltä jotain ja onko sillä merkitystä? Jääkö heidän ihmisyytensä sen vuoksi vajaaksi?

Suurin osa kokee useita ”huippujuttuja”, eikä elämä olisi kovin hauskaa ilman niitä. Jotkut addiktoituvat huippujen ja kicksien sarjakokemiseen. Siitä syystä monet elävät viikonloppuja varten, jolloin elämän paineita kevennetään juhlimalla. Saamme huomattavaa nautintoa juomisesta, ylensyömisestä ja ”hauskanpidosta”.

Keskivertobilettäjä ei ymmärrä, että jossain vaiheessa huuma loppuu ja että elämässä on vain rajallinen määrä uusia nautintoja. Alle kolmekymppistä tämä oivallus hämmentää. Se on silti tosiasia. Tietyn pisteen jälkeen ihmisen on alettava tuottaa nautintonsa sisäisesti älyllisten, luovien ja henkisten kiinnostusten kautta. Pinnallinen episodieläjä harvoin tekee tätä siirtymää ja synkistyy kun vanhat huvit eivät olekaan enää yhtä jännittäviä kuin ennen. Ei kestä kauan kun tällainen ihminen vaipuu depressioon.

Todellakin, monille ihmisille maailmankaikkeus on vain jonkinlainen jättimäinen huvipuisto jatkuvaa aistityydytystä varten. Heidän päivittäiset tekemisensä eivät perustu aidon merkityksen etsintään. Pikemminkin ne perustuvat haluun hallita ja haluun haluta.

Juuri tällainen voi olla näkemys ihmisellä, joka on käynyt läpi huippukokemuksen. Hän voi haluta lisää samaa vain kiihottaakseen aistejaan. Hän voi alkaa vihata itseään ja halveksia elämää, jos huumaa ei tulekaan kuin hanasta.

Jos hänen huippujen himonsa jää tyydyttämättä, hän voi kääntyä paikallisen Life Coach -valmentajan tai psykologin puoleen selvittääkseen mikä on vialla. Hän voi liittyä ryhmäterapiaan, jossa pääsee vertailemaan elämäntyyliään muiden samassa jamassa olevien kanssa.

…hysteerikko pyrkii kasvattamaan itseään kokemuksen intensiteetillä, jonka avulla hän voi nousta itsensä yläpuolelle – Fritz Reimann (Anxiety)

Jos hän on onnekas, hän löytää psykologin, joka kertoo hänen kyllästyneisyyteensä liittyviä tosiasioita. Pätevä asiantuntija selittää hänelle, että vaikka aistikokemukset ovatkin tärkeitä, ne ovat ainoastaan yksi osa olemassaoloa ja elämää.

Jungilainen psykologi, esimerkiksi, kertoo asiakkaalle, että Itse koostuu neljästä psyyken aspektista: Aistimus, Tunne, Ajattelu ja Intuitio.

Jokaisella kokemuksen osa-alueella on sisäänrakennetut rajat, joita ei voi ylittää. Se on juuri niin kuin kuuluukin olla ja hyvä asia. Kuitenkin aivan liian usein nämä osa-alueet ovat jokseenkin epätasapainossa.

Jokainen meistä on kohdannut poikkeuksellisen tunteikkaita ihmisiä ja tiedämme liiankin hyvin miten sietämättömiä he voivat olla. Tämä ryöpsähtelevä ihmistyyppi, jolta puuttuu objektiivisuus ja rationaalisuus, on psykiatreille ja psykologeille erittäin tuttu. Ymmärrämme hyvin, että heitä on vaikea saada näkemään omia puutteitaan.

Tilanne ei ole juuri erilainen ”päässään” elävällä älyköllä, jolta puuttuu maalaisjärki ja empatia. Tällainen ihmistyyppi tekee suurta vahinkoa yleensä panssaroidulle, jäykälle ja toksiselle keholleen. Somaattinen tunteminen on kadonnut ja hän kykenee istumaan terapiahuoneen epämukavimmalla tuolilla jäätyneen ylemmyydentuntoinen hymy kasvoillaan.

Alexander Lowen totesi usein, että ajattelevan tai älyllisen tyypin päästä tulee vaikutelma, kuin se olisi irrallaan kehosta. Pitkä kaula ja viistot hartiat on yleinen älyllisten, päähänsä eksyneiden vartalotyyppi.

Psykologin tehtävä on selvittää asiakkaalle miksi tämä on omaksunut psykosomaattisen tyyppinsä ja miksi siitä on haittaa. Lowenin ja Janovin kaltaiset reichiläiset terapeutit keskittyivät selvittämään miksi asiakas ei tunne edes kehonsa kokemaa kipua.

Huippukokemus on usein extreme-urheilijan kiintopiste. Vuorikiipeilijöiden tiedetään kuuluvan niihin, joiden elämä hajoaa suurimman saavutuksen jälkeen. Näin käy siksi, että kaikki muu kokeminen muuttuu erittäin tylsäksi. Heille on tavallista vetäytyä ankeassa paikassa sijaitsevaan, pieneen nuhjuiseen asuntoon ja sortua alkoholiin ja huumeisiin. Muihin urheilijoihin verrattuna he päätyvät useammin itsemurhaan. Tämä osoittaa heidän olevan selvästi häiriintyneitä ja että heidän ajattelunsa on hyvin epävakaata. Mutta miksi? Miksi he ovat riippuvaisia huippukokemuksesta? Onko se merkki hyvästä vai huonosta itsetunnosta?

Tämä tuo meidät takaisin aistimuskysymyksen äärelle, koska on ilmiselvää, että itsemurhaan päätyvän huippukokemus on ollut pelkkä aistimus. Ei juuri enempää kuin huippuaistimus.

Jälkeenpäin hän yrittää robottimaisesti toistaa saman huumaavan aistimuksen, mutta huomattuaan sen vaikeaksi tai mahdottomaksi kokee elämänsä merkityksettömäksi. Hän ei ymmärrä, että elämällä ei ole tarkoituskaan olla merkitystä.

”Mutta missä huuma on?” kysyy episoidimainen vaativasti. Eikö minulle luvattu sitä loputtomasti? Eikö minulla ole aistit juuri siksi? Miksi kaikki on kulunut pois?

Tämä näkemys on miljoonilla ihmisillä. Tämän takia he toimivat kuten toimivat, ja tämä on suuri syy maailmassa pyörivään järjettömään hölynpölyyn. Herkkiä aisteja kuormittaa ja saastuttaa taukoamaton ja järjetön ”lisää!” -vaatimus. Lopulta ihminen antautuu täydellisesti aistiensa orjaksi ja maksaa siitä kovan hinnan. Hänestä tulee rappeutunut, tyytymätön ja pakonomaisen ulkoaohjautuva.

Kuin hemmotellut kakarat emme yksinkertaisesti hyväksy, että huvipuiston laitteen kierros loppuu. Siksi mistään tuotteesta ei riitä yksi tai kaksi versiota. Brändejä on oltava satoja, makuja ja vaihtoehtoja tusinoittain. Emme ole koskaan tyytyväisiä, mutta kysymme harvoin miksi. Emme koskaan selvitä mitä aistimukset ovat emmekä sitä, onko kenties hyvä ettei maailmamme jatkuvasti rakennu aistien varaan. Millaisia meistä tulisi, jos tilanne olisi toisin? Pitäisikö meidän olettaa, että me ihmisinä odotamme vain mielihyvää ja vältämme ikäviä tunteita? Vai onko oikeampi sanoa, että ilman vastakohtia ei voi olla mielihyvää eikä mielipahaa?

Itse asiassa patologia on mahdollinen spektrin molemmissa päissä. Sitä löytyy sellaisista, joilla on huippukokemus sekä sellaisista, joilla ei ole.

Esimerkiksi on mahdollista, että kenelläkään terapiaryhmässä ei ole ollut huippukokemusta. Silloin ongelmana on sen puute. Asiakas voi pyytää neuvoja miten ongelman ratkaisisi. Hän haluaa ratkaisun ikään kuin se olisi jotain, jonka joku muu voi antaa.

Spektrin toisessa päässä on ihminen, jolla on ollut yksi tai useampi huippukokemus. Miksi hän on terapiassa? No, kuten sanottu, hänen ongelmansa on ”normaaliin” arkeen sopeutuminen aistihuuman ja tajunnan ”räjähtämisen” jälkeen.

Normaali on vastenmielistä ja yksitoikkoista. Hän ylsi tähtiin, eikä voi enää elää tavallisen harmaassa maailmassa. Sellaiseen hän on liian erityinen.

Johtui ylittämätön huuma sitten fyysisestä ponnistuksesta, onnenkantamoisesta, menestyksestä, maineesta, huumeesta tai jostain muusta, henkilö sen kokiessaan ei välttämättä tajua ainoastaan saavuttaneensa aistimuksensa lakipisteen. Tuon rajan yli ei pääse ja sitä hänen hedonistinen egonsa ei kestä.

Huippukokemuksen aikana ja sen jälkeen ihminen kokee itsensä erityiseksi. Hän pitää siitä ja haluaa sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Tietenkään mitään tunnetta ei voi kokea jatkuvasti menettämättä herkkyyttä. Valitettavasti, kuten psykologit tietävät, yleensä vähiten erityiset ihmiset tulevat riippuvaisiksi toistuvista huippukokemuksista. Heitä loukkaa heidän oma merkityksettömyytensä. Siksi heidän maailmaan suuntautuva helpotuksen etsintänsä ei johdu rakkaudesta ja välittämisestä vaan itseinhosta. Itseään vihaava ihminen ei voi rakastaa luontoa. Hänen luonnosta nautiskelunsa on viime kädessä typerää ja pinnallista.

Tällaisen ihmisen on syytä kyseenalaistaa egonsa asetukset ja myöntää oma lapsellisuutensa ohimeneviä nautintoja etsiessään.

Vaikka aistikokemukset jatkuisivat ad infinitum, tekisikö se ihmisestä onnellista? Kestäisikö hänen ilonsa yhtään kauemmin?

Ehkä nautintojen on tarkoitus olla ohimeneviä? Ehkä epänormaalia onkin se, että haluaa tilanteen olevan toisin. Terapiassa asiakkaan tulisi ehkä ymmärtää, että hänen vaatimuksensa elämältä – että se miellyttäisi ikuisesti – on järjetön. Ehkä hänen on ymmärrettävä, että pyrkimys jatkuviin aisteja kiihottaviin kokemuksiin maailman tarjoamilla keinoilla on tuomittu epäonnistumaan.

Kuten psykologi Viktor Frankl totesi, merkityksen on lopulta tultava sisältäpäin.

On vaikea käsittää, että maailma ei ole ilon ja nautinnon perimmäinen lähde. Monia ihmisiä tämän tosiasian hyväksyminen järkyttää ytimiä myöten. Seurauksena heidän näkemyksensä elämästä huononee radikaalisti. Todellakin, moni patologinen taipumus – erityisesti neuroosi ja psykoosi – ilmestyy tämän järkytyksen vuoksi.

Neuroosi ja psykoosi ovat epärationaalisia selviytymiskeinoja, jotka nopeuttavat psykologista romahdusta. Näin ei tapahdu ainoastaan yksilötasolla, vaan myös yhteiskunnallisesti. On täysin mahdollista, että kokonainen kulttuuri muuttuu psykoottiseksi.

Yleisesti ottaen neuroottinen ihminen syyttää ahdingosta itseään, kun taas psykoottinen syyttää maailmaa siitä, että se evää häneltä ”luvatun” menestyksen. Ensin mainittu kiroaa itseään siitä, että hän on liian heikko saadakseen haluamansa, jälkimmäinen kiroaa muita siitä, että he ovat hänen tiellään.

Neuroosilla ja psykoosilla on sama juuri. Molemmat ovat epäaitoja reaktioita siihen, kun ihminen ei onnistu saamaan merkitystä sisimmästään. Näiden kahden mekanismin yhtäläisyyksiä ja eroja ei käsitellä tässä artikkelissa.

Ennen suurta kriisiä kärsivä ihminen saattaa hakea apua. Yleensä näin tapahtuu silloin, kun hän romahtaa ja masentuu vakavasti. Vuosia elämän ydinnestettä imettyään ja mauttomien aistikokemusten kanssa itsensä uuvutettuaan hän vaipuu alakuloon ja alkaa protestoida elämää vastaan. Kaappi on tyhjä… on pirun tylsää!

Tässä kohtaa kuvaan astuu psykoanalyysi.

Terapiaan tullessaan asiakas on kyllästynyt ja vihamielinen. Hän haluaa tietää, miksi aistityydytys karkaa häneltä. Toinen asiakas haluaa tietää, miten saada elämää muuttava huippukokemus. Ilman sitä elämä tuntuu tyhjältä ja arvottomalta.

Terapeutti tietenkin ymmärtää heidän ahdinkonsa. Asiakas-A ei käsitä, että hänen addiktionsa vaivaa häntä kriisiytymiseen asti. Asiakas-B ei käsitä, että hänen euforisen kokemuksen kaipuunsa voi olla samanlainen ikuisuussotku kuin missä asiakas-A on. Ehkä puhumalla keskenään ja jakamalla tilanteensa toisilleen, he näkisivät asiat selvemmin. Tätä lähestymistapaa suosi Carl Rogers ja muut ryhmäterapiatekniikoiden pioneerit.

Outoa, että täysin aito ja todellinen ekstaattisen kokemuksen tarve voi saada ihmisen kaipaamaan itsensä tuhoamista. Mikä paradoksi! Valitettavasti nerouden ja psykoosin välinen raja on usein aivan liian ohut.

Hän, joka sitoo itseensä ilon, tuhoaa elämän siivekkään. Hän, joka suutelee lentävää iloa, elää ikuisuuden auringonnousua – William Blake

Mutta jälleen kerran, kuten Rogers, Frankl ja kaltaisensa psykologit osoittivat, yhteisön ja vanhempien tehtävä on opettaa lapsille tosiasiat. Nautintojen on tarkoitus olla ohimeneviä, ja suurin ilo tulee vasta kun ihminen löytää merkityksen sisäisesti. Elämä ei ole siksi, että se antaisi merkityksen. Se on merkityksen kohde, jonka lähde on yksilön sisällä.

Tässä mielessä suurin addiktiomme on uskomme päinvastaiseen. Antaudumme täysin toisten tahtoon ja kartamme sellaisia, jotka yrittävät vapauttaa meidät tyranniasta ja itsepetoksesta. Osoitamme jatkuvasti, että emme halua vapautta, joka sallisi meidän kääntyä sisimpämme suuntaan. Inhoamme sitä vapautta, joka johtaa takaisin itsemme luo viisauden lähteenä.

Potilaita ei vaivaa enää alemmuudentunne tai seksuaalinen turhautuminen kuten Adlerin ja Freudin aikakaudella. Nykyään he tulevat psykiatrille turhuuden tunteiden vuoksi – Viktor Frankl

Todellisuutta lukuunottamatta, lääkäri, pärjään ihan hyvin – Anonymous

Kuten eksistentialistit Søren Kierkegaard, Gabriel Marcel ja Martin Heidegger tiesivät, viha yksinoloa ja itsetuntemusta kohtaan ovat syyt maailman sosiaalipoliittisiin ongelmiin, joita ei ole mahdollista ratkaista ennen kuin tietoisuuden dynamiikka otetaan vakavasti ja ymmärretään.

Kuten eksistentialistit näkivät, ihmisen taipumus Huonoon Uskoon tai Epäaitouteen ei häiritse massoja. Massan näkökulmasta on parempi, jos tällaisia ongelmia ei käsitellä ollenkaan, ja yhteiskunnat suunnitellaan niin, ettei niistä käydä vakavaa keskustelua.

Itsepetoksessaan neuroottiset ja psykoottiset persoonallisuudet eivät reagoi todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin he sen kuvittelevat olevan. Traagisesti se mitä voi tapahtua yksilötasolla, voi helposti tapahtua myös yhteiskunnallisesti. Vilkaisu maailmaamme vahvistaa tämän olevan täysin totta.

Kuten sanoin, itsepetos on yksi patologian pääsyy. Se on syndrooma, joka syntyy syvästä itseinhosta tai autofobiasta, joka on yksi vähiten käsiteltyjä psyyken tiloja. Kaikki muut rikollisuuden ja väkivallan muodot on käsitelty ja luetteloitu huolellisesti, mutta ei niitä, joita teemme itsellemme. Se on edelleen tabu. Edes yksi miljoonasta ei tiedä asiasta mitään. Näin siitäkin huolimatta että tavallisen ihmisen koko persoonallisuus perustuu syvään psykofobiaan tai oman mielensä vihaamiseen.

Nyt ymmärrämme, miksi ihmiset ovat hyper-ekstroverttejä ja ihastuvat hölynpölyyn; miksi he tekevät itsemurhia, jos heidän irrationaaliset vaatimukset elämää kohtaan eivät täyty. Infantiili nautinnon ja hauskanpidon – niin sanottujen huippukokemusten – jatkuva kärttäminen juontaa juurensa usein itsensä pakenemiseen. Koska tämä asenne ei ole luonnon kanssa sopusoinnussa, aistimushakuinen asettuu napit vastakkain Luonnon Järjestyksen kanssa.

Psykologisesti tämä tarkoittaa, että ihminen menettää yhteyden omatunnon sisäiseen ääneen; omatunnon ollessa ulkopuolella olevan Moraalisen Maailmankaikkeuden sisäinen kaiku.

Tällaisen itsensä silponeen neurootikon on turvauduttava yliminän ääneen, joka on Kollektiivin kuuliainen palvelija. Tästä seuraa lisää patologiaa – itsensä kadottamista, mukautuvuutta, tottelevuutta ja hämmennystä.

Yhteiskuntaan patologisessa määrin sopeutuva henkilö on yleensä persoonallisuudeltaan neuroottinen. Neurootikkona tiedän varmasti, että yhteiskunta ja muut ovat kaikissa asioissa aina oikeassa ja minä puolestaan aina väärässä. Turvallisuus ja hyvinvointi tulee tukahduttamalla todelliset tunteet ja noudattamalla Kollektiivin ohjeita. En saa erottua millään tavalla, ettei minua pilkata ja hukuteta syyllisyyteen.

Merkityksettömyyden tunne – eksistentiaalinen tyhjiö – lisääntyy ja leviää siinä määrin, että sitä on mahdollista kutsua massaneuroosiksi – Viktor Frankl

Franklin mukaan keskeisin syy aistimustyypin riippuvuuteen toiminnan maailmasta ei ole tylsyyden pakoilu, vaan merkityksellisyyden tunteen herpaantumaton etsintä. Tämä ihmistyyppi vastaa sisimmän syvään kutsuun. Ongelmallisesti hän ei kuitenkaan voita suurinta addiktiotaan – merkityksen etsimistä itsen ulkopuolelta. Tämä virhe on seurausta vääränlaisesta kasvatuksesta ja kulttuurin rappiosta. Epäpätevät vanhemmat eivät vaivautuneet kertomaan hänelle totuutta, että merkityksen on tultava sisältäpäin ja että prosessin sisältämä kipu kuuluu asiaan. Vanhemmilla on tapana lähettää lapsensa maailmaan haavoittuvassa tilassa luottaen, että se tarjoaa onnellisuuden ja tarkoituksen.

Merkityksen etsintä ajaa aistimustyypin kaikenlaisiin sattumanvaraisiin seikkailuihin. Jokaisessa huippukokemuksessa addikti löytää jotain itsestään. Tässä on riippuvuuden syy. Itsemurhatyypin tapauksessa olennaista merkitystä ei kuitenkaan löydy. Sisäinen kaappi on ärsyttävän tyhjä. Siksi etsinnän jatkamisessa ei näytä olevan järkeä ja se loppuu äkillisesti. Itsensä eksistentiaalisesti tyhjäksi kokiessaan tämä ihmistyyppi päättää lopettaa elämän tarkoituksen löytämiseen liittyvän neuroottisen kärsimyksen.

Tätä kautta ymmärrän ikiaikaisen antropologisen totuuden, että ihmisenä oleminen on aina suuntautumista johonkin muuhun kuin itseen: tarkoitukseen joka on täytettävä tai ihmiseen, joka on kohdattava, asiaan joka on tehtävä, tai henkilöön jota on rakastettava. Vain siinä määrin kuin elää tätä itsensä ylittävää inhimillistä olemassaoloa, on aidosti ihminen tai tulee todelliseksi itsekseen. Hänestä tulee sellainen, ei huolehtimalla itsensä toteuttamisesta, vaan unohtamalla ja antamalla itsensä, ohittamalla itsensä ja keskittymällä ulospäin – Viktor Frankl

Voimmeko tästä otaksua, että itsensä tappava ihminen on maailman lisäksi kyllästynyt myös itseensä? Pohjautuuko hänen suhde itseensä aisteihin? Eikö hän ota itseään ja olemassaoloaan vakavasti? Onko kyse vain tilapäisestä ajanvietteestä ja hauskanpidosta? Onko hänen viimeinen tekonsa merkki muille siitä, että hän halveksi olemassaoloa ja epäonnistui sisäisen merkityksen löytämisessä? Onko hän kaiken ekstroverttiuden ja nautinnon jälkeen yksinkertaisesti kyllästynyt olemaan itsensä?

Franklin mielestä tämä tapahtuu kun todellisuus pakottaa ihmisen murtamaan minän ja maailman välisen erottavan aidan. Itsekeskeiselle narsistille tämä on vaikeaa ja usein mahdotonta. Se edellyttää itsensä ylittämistä ja juuri se aiheuttaa egoistille akuuttia hämmennystä ja voimattomuutta. Hän tekee mieluummin itsemurhan kuin kohtaa todellisuuden sen omilla ehdoilla. Hän pysyy mieluummin solipsistisessa kuplassaan kuin tavoittaa muut empaattisella ja terveellä tavalla. Hänen mielestään hänen täytyy olla läheinen ainoastaan itsensä kanssa. Hänellä ei ole sosiaalisista kohtaamisista mitään opittavaa. Hän on täydellinen sellaisena kuin on, kaikin puolin.

Omahyväinen narsisti vastustaa psykoottisen voimakkaasti jos ja kun maailma yrittää tunkeutua hänen pyhään aitaukseensa. Pohjimmiltaan hän vihaa todellisuutta ja omaksuu siitä nopeasti psykoottisen näkemyksen. Hän lopettaa elämänsä protestoidakseen maailmaa vastaan, joka ei ymmärrä häntä.

Hänen viimeinen julistuksensa on… ”Miten kehtaat sanoa minulle, että minun on löydettävä merkitys sisäisesti… Ei se ole minun tehtäväni, enkä halua enää elää tässä typerässä maailmassa, jos niin on… Helvettiin merkitys ja elämä!…”

*

Kun ihminen ei löydä merkitystä, hän turruttaa itsensä nautinnolla – Viktor Frankl

Monet ajattelijat epäilevät edelleen psykologian merkitystä. On elintärkeää, että otamme heidän kritiikkinsä huomioon. Kuitenkin, maailmamme rappiota katsoessa on selvää, että emme voi missään tapauksessa luopua psykologiasta, niin epätäydellistä kuin se onkin.

Patologinen käytös lisääntyy. Se ei johdu psykologian läsnäolosta. Se johtuu siitä, että meillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä dynamiikasta, jota kutsumme psyykeksi tai Itseksi.

Kun itsepetos on patologian päälähde, eikö meidän tulisi tutkia ja ymmärtää sen dynamiikka? Eikö se ole tervejärkisen ihmisen valinta?

Jotkut ajattelijat (kuten Blake, Rank, Sartre jne.) uskoivat, että olemme muodostaneet niin sanotun ”piilotajunnan” jotta voimme jatkossakin vältellä totuutta itsestämme. Huolimatta näin nerokkaasta itsepetoksen ylläpitoyrityksestä, psyyke yrittää sinnikkäästi paljastaa meille totuuden. Kuten unemme kuitenkin osoittavat, ego ja yliminä sekoittavat jatkuvasti psyyken syvyydestä nousevia viestejä. Olemme siksi jatkuvassa sisäisessä sodassa. Se on seurausta siitä, että elämme antipsykologisella aikakaudella ja olemme totuuden ja viisauden vihollisia.

Tämä psyykkisen apartheidin tila näkyy selvemmin niissä, jotka pakkomielteisesti tuhlaavat aikansa poliittisissa ympyröissä. Mutta kuten suuret ajattelijat varoittivat, mitä enemmän yritämme uudelleenjärjestellä maailmaa, jotta se toisi meille merkitystä ulkoapäin, sitä enemmän luonto iskee takaisin psyykkisen ahdingon muodossa. Poliittinen uudistuspyrkimys perustuu salaiseen, luonnollista kohtaan tunnettuun vihaan. Sen juuret ovat voimakkaassa itseinhossa ja kyvyttömyydessä löytää merkitystä sisäisesti.

Me ylistämme ja äänestämme mitä tahansa hallitusta, joka sallii meidän jatkaa tätä mätää nykytilaa. Se on kuin Ihmemaan Liisan kaoottinen keittiö. Suolaa ja pippuria lentää ympäriinsä, mutta mitään ei osu varsinaiseen ruokaan, joka maistuu aina yhtä pahalta. Bon Appetit!

***

Lisää Michael Tsarionin suomennettuja artikkeleita:
Lohikäärmetaistelu
Vihainen filosofi
Idolatrian aika
Musta Aatelisto
Mielen hiljentäminen?
Koyaanisqatsi
Paholaisen johdolla
Esi-isien trauma

***