Oletetaanpa, että toisin kuin Venäjällä, länsimaissa johtoporras nojaa toimintansa pelkästään laillisiin ja moraalisesti hyväksyttyihin keinoihin. Näin ollen mitään salattavaa ei ole, jota sensuurin keinoin pitäisi yrittää vaientaa. Miksi siis läntiset demokratiatkin jatkuvasti kiristävät nyöriä sen suhteen, mitä informaatiota saa jakaa tai kuluttaa?
Yksi looginen selitys voisi olla se, että halutaan välttää turhaa provokaatiota ja vihanlietsomista. Siltä jalolta ajatukselta putoaa kuitenkin pohja heti, kun muistaa, että nyt Venäjän joukkoja kohtaan on sallittu jopa julkiset kuolemantoivotukset.
Toinen järkeenkäypä syy informaation rajoittamiselle on isällinen halu yhtäaikaisesti suojella, mutta myös alentaa ja holhota.
Pelko siitä, että pienen ihmisen pää menee sekaisin, kun tuleekin monenlaista tietoa joka suunnasta. Tiedättehän, kun lasten läsnä ollessa hankalista aiheista puhuttaessa vaihdetaan kieltä tai madalletaan äänenvoimakkuutta, jottei vahingossa traumatisoida heitä.
Missä vaiheessa rakkaudesta tuleekin henkisen kasvun rajoittamista? Tarvitseeko 34-vuotiaskin vielä filtterin vai onko hän jo riittävän vanha kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on – täynnä ristiriitaisuuksia, valheita, mielipidevaikuttamista ja hyväuskoisten höynäyttämistä?
On kuin meidän ei haluttaisi kasvavan aikuiseksi ja ottavan itse vastuuta siitä, minkä tahon arvioimme luotettavaksi tai millainen toiminta herättää epäilyksiä. Isä tahtoo määritellä vielä täysi-ikäisenkin puolesta, kenen seura on sopivaa, mistä milloinkin on soveliasta keskustella ja minkälaisesta näkökulmasta.
Valheelliseksi leimattua informaatiota on ollut tarjolla korona-aikana enemmän kuin koskaan.
Jopa pelkkää valtamediaa seuraavat ovat varmasti kuulleet, mitä “täysin hulluja” (5G, mikrosiru, depopulaatio, DNA:n muuttuminen jne.) huhuja rokotteista “itänaapurin propagandakoneisto” on laittanut liikkeelle. Salaliittoteorioista huolimatta läntisessä maailmassa valtaosa ihmisistä on valinnut suunnata nokkansa kohti rokotuspistettä.
Voisiko se olla merkki siitä, että lapset ovat lopultakin kasvaneet aikuisiksi ja kyenneet navigoimaan ristiaallokossa löytäen silti oikean ilmansuunnan? Se olisi upeaa! Ja toisaalta samalla tekisi sensuurin tarpeettomaksi, kun voisimme luottaa kypsien ihmisten kykyyn tunnistaa itä lännestä ja vasen oikeasta.
Mutta jos isä onkin toiminut perämiehenä ja ohjannut paatin sopivaan suuntaan pienin huomaamattomin liikkein, niin onko silloin enää syytä kiittää omaa sisäistä kompassia johdatuksesta?
Lapsia usein pyritään motivoimaan uuden oppimiseen muistuttamalla, että harjoitus tekee mestarin. Myös informaation tulkitsemista ja kriittistä ajattelua voi jokainen kehittää siinä missä muitakin elämäntaitoja. On tärkeää ymmärtää, että vaikka naapurin hullun sedän juttuja ei kannata uskoa, saattaa isäkin jättää toisinaan jotain oleellista kertomatta sinun parhaaksesi.
Tulee aika, jolloin jokaisen on uhmakkaasti todettava ”MINÄ ITSE” ja uskallettava luottaa omiin kykyihin tehdä johtopäätökset kaiken saatavilla olevan tiedon pohjalta. Meillä on kaikki edellytykset tulla mestareiksi, kunhan harjoitteluamme ei rajoiteta.
Vai oletko koskaan törmännyt terveeseen aikuiseen ihmiseen, joka vieläkin vaatii saada kävellä isänsä kädestä pidellen?
Kenties – mutta tällöin on todennäköisesti jälkikasvun vuoro varmistaa, ettei aiemmin niin uljas ja kaikkitietävä isä eksy matkallaan.