Historia kumoaa usein kuullun väitteen, että suuret rikokset ja salaliitot paljastuisivat väistämättä nopeasti.
NIILLE MEISTÄ, jotka epäilevät valtiollisten toimijoiden, kuten tiedustelupalveluiden, syyllistyneen suuriin rikoksiin joutumatta niistä vastuuseen, vakuutellaan tyypillisesti, että kulloinkin puheena olevaan operaatioon olisi vaadittu niin monta henkilöä, ettei se olisi voinut pysyä salassa. Meille toisin sanoen vakuutellaan, että joku olisi puhunut, media olisi uutisoinut, poliisi olisi tutkinut ja pahikset olisi pantu telkien taakse. Näin, argumentti kuuluu, ainakin länsimaissa, joissa vapaa media toimii vallan vahtikoirana ja paljastaa konnuudet. Silminnäkijöiden kertomukset päätyisivät lehtien sivuille, televisiouutisiin ja radiohaastatteluihin. Totuuden esiintuloa ei pystyttäisi estämään, ei ainakaan kovin pitkään. Tiedämmehän, etteivät poliitikot pysty pitämään salassa edes ruokottomia tekstiviestejään.
Todellisuus valitettavasti asettuu poikkiteloin tämän lapsenmielisen ajattelutavan kanssa. Valaistaanpa asiaa tarkastelemalla vuoden 1961 lokakuun 17. päivän tapahtumia Pariisissa. Oli käynnissä Algerian itsenäisyyssota, ja Ranskan presidenttinä oli Charles de Gaulle. Jännitteet olivat korkealla, ja Pariisin koko algerialaiselle väestölle oli asetettu illalla klo 20.30 alkava ulkonaliikkumiskielto.
Kohtalokkaana päivänä kymmenet tuhannet algerialaiset kokoontuivat Pariisin keskustaan ulkonaliikkumiskiellon ja sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Poliisi vastasi rauhanomaiseen protestiin brutaalilla väkivallalla.
Vahvasti varustautuneet poliisit ampuivat ja hakkasivat kuoliaaksi joukoittain aseettomia mielenosoittajia. Toisia pudotettiin sillalta tai ajettiin Seine-jokeen, josta heitä ei päästetty pelastautumaan. Ruumiita kulkeutui joen rannalle monien päivien ajan. Mielenosoittajia myös kuristettiin kuoliaaksi, osaa taas pidettiin vangittuna monta päivää, hakattuna ja ilman ruokaa. Poliisi surmasi mahdollisesti jopa 250 ihmistä – keskellä länsimaa Ranskan pääkaupunkia, vuonna 1961, lukemattomien silminnäkijöiden edessä.
Maurice Papon, Pariisin poliisijohtaja, kertoi verilöylyn jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, että kaksi ihmistä oli kuollut vastustaessaan poliisia. Media ei uutisoinut tämän virallisen totuuden vastaisista massiivisista todisteista (vai pitäisikö sanoa todisteröykkiöistä); se ei käytännössä uutisoinut tapahtumista lainkaan. Myöhemmin viralliseksi uhrimääräksi kerrottiin viisi. Myös Britannian ja Yhdysvaltain mediat pitäytyivät lähes poikkeuksetta virallisessa totuudessa. Vaikka paikalla ollut toimittaja saattoi raportoida ja esittää valokuvia ruumiskasoista, hänen esimiehensä eivät sallineet virallisesta uhriluvusta poikkeamista. Valtamedia vaikeni silmittömästä teurastuksesta keskellä suurkaupunkia, kirkkaassa päivänvalossa, tuhansien silmäparien alla. Sitä ei virallisesti koskaan tapahtunut, vaikka lukuisat pariisilaiset, turistit ja toimittajat tiesivät siitä – Ranskan algerialaisista puhumattakaan.
Vuonna 1997 poliisijohtaja Papon joutui oikeuteen vastaamaan alun perin jo vuonna 1983 nostettuihin syytteisiin juutalaisten luovuttamisesta Ranskaa miehittäneelle Hitlerin Saksalle toisen maailmansodan aikana. Tuolloin ranskalainen historioitsija, algerialaisten verilöylystä kirjan julkaissut Jean-Luc Einaudi kertoi todistajanaitiossa mielenosoittajien joukkosurmasta ja Paponin johtavasta roolista siinä. Papon sen enempää kuin kukaan muukaan ei kuitenkaan koskaan saanut syytettä lokakuun 1961 tapahtumista, vaikka Ranskan hallitus vuonna 1998 myönsi 40 mielenosoittajan kuolleen, mikä on edelleen moninkertaisesti uskottavia arvioita alhaisempi luku.
Vasta 17. lokakuuta 2001 – 40 vuotta tapahtuneen jälkeen – verilöylyä muistettiin virallisesti, kun Pariisin pormestari Bertrand Delanoé paljasti ”lukuisten rauhanomaisen mielenosoituksen verisessä tukahduttamisessa surmattujen algerialaisten” pienen muistolaatan Saint Michelin sillalla.
Valtakunnallista julkisuutta verilöyly sai lopulta 17. lokakuuta 2012, kun presidentti Francois Hollande viittasi tapahtumiin ja kehotti Ranskaa kohtaamaan ne vaikenemisen sijaan.
PARIISIN VERILÖYLY toimii muistutuksena siitä, että puheenparsi ”joku olisi puhunut” johtaa harhaan: olennaista ei ole se, puhuuko joku, vaan se, kuunteleeko joku – ja jos kuunteleekin, saavatko muutkin kuulla. Median kyky haudata epämieluisat totuudet on suurempi kuin moni tulee ajatelleeksikaan.
Toisesta, tuoreemmasta esimerkistä käy vaihtoehtomedioissa käsitelty Miikka Mustosen traaginen tapaus. Yksikään Suomen suurista medioista ei reagoinut Thaimaassa vakavasti sairastuneen suomalaisen ja hänen omaishoidettavan vaimonsa hätään, vaikka lukuisat ihmiset, allekirjoittanut mukaan lukien, lähettivät niille tietoa tapauksesta. AD-Nettiradion toimittaja Juha Korhonen pyysi kahta tuntemaansa valtamedian toimittajaa tekemään jutun virallisen Suomen heitteille jättämästä pariskunnasta. Juttuja ei koskaan tehty, toisessa tapauksessa päätoimittajan ja toisessa toimituspäällikön määräyksestä. Tämä oli jälleen yksi muistutus siitä, miten kontrolloitua lehdistönvapauden mallimaana esittäytyvän Suomen valtamedia todellisuudessa on – aihe, josta valtamedian entinen sisäpiiriläinen Mauno Saari on sanojaan säästelemättä kirjoittanut.
Kun asiasta ei puhu, se lakkaa olemasta, kuten eräs kansalaisvaikuttaja asian hyvin tiivisti.
MYÖS MITTAVAT salaiset operaatiot voivat pysyä pitkään salassa. Tästä esimerkin tarjoaa operaatio Gladio, jossa salaiset palvelut ja NATO osallistuivat kylmän sodan aikana Länsi-Euroopassa tehtyihin terroritekoihin, jotka sälytettiin vasemmiston syyksi tarkoituksena pitää se pois vallasta. EU:n parlamentti tuomitsi Gladion vuonna 1990, mutta tapahtumista käynnistetyt selvitykset jäivät tyngiksi. Vaikenemisen muuria ei pystytty rikkomaan, eivätkä korkeamman tason toimijat joutuneet vastuuseen. Gladio pysyi täysin salassa yli 40 vuotta.
Toisena esimerkkinä voi mainita vuosien 1939–1946 Manhattan-projektin. Ydinaseen kehittämisprojektiin USA:ssa osallistui lopulta yli 130 000 ihmistä, mistä huolimatta se pysyi salassa merkityksettömiä vuotoja ja Neuvostoliiton vakoilun haltuunsa saamia tietoja lukuun ottamatta.
Kolmas esimerkki olkoon heinäkuun 7. päivän pommi-iskut Lontoossa vuonna 2005. Pommit räjähtivät juuri niillä kolmella maanalaisen asemalla, joilla oli juuri samaan aikaan käynnissä terrorisminvastainen harjoitus, kuten harjoituksen vetäjä Peter Power totesi TV-haastatteluissa pölyn hälvettyä. Tunti metrojunissa tapahtuneiden räjähdysten jälkeen räjähti bussi Tavistock-instituutin edustalla. Täsmälleen sama skenaario – kolme räjähdystä maanalaisessa ja tunti myöhemmin tapahtuva räjähdys suuressa maanpäällisessä kulkuneuvossa – oli vuotta aiemmin esitetty BBC:n Panorama-ohjelmassa kuvitteellisena lähitulevaisuuteen sijoitettuna (”set in the future – but only just”) Lontoota kohtaavana terrori-iskuna. Peter Power oli ollut sattumoisin mukana Panorama-ohjelman asiantuntijapaneelissa.
Allekirjoittaneen peräänkuulutettua BBC:ltä tutkivaa journalismia tästä joitain valtamedian toimittajiakin hämmentäneestä ”yhteensattumien” ketjusta BBC:n puhemies vastasi, että jos asiassa olisi ilmennyt jotain virallisesti kerrotusta poikkeavaa, poliisi olisi kyllä tutkinut asiaa ja BBC olisi uutisoinut siitä. Sittemmin riippumattomat tutkijat ovat esittäneet tarkasti dokumentoituja todisteita virallisen kertomuksen mahdottomuudesta. Vaikka nämä todisteet ovat olleet yksityiskohtaisuudessaan aivan toista luokkaa kuin Britannian hallituksen vanhemman virkamiehen kirjoittama ”narratiivi” tapahtumista – sisäministeriö ja silloinen pääministeri Tony Blair kieltäytyivät kattavan julkisen tutkimuksen (full public inquiry) tekemisestä – poliittisesti hyödyllinen ja hyväksyttävä virallinen ”totuus” on jäänyt voimaan.
SUURTEN OPERAATIOIDEN salassapito perustuu ensinnäkin vahvaan kompartmentalisointiin. Hyvin harvalla, mahdollisesti (kuten Manhattan-projektin tapauksessa) jopa vain yhdellä henkilöllä, on tiedossaan koko hanke. Muut tietävät vain sen, mikä heidän täytyy tietää omista tehtävistään suoriutuakseen. Tämän lisäksi tulevat tietenkin vaitiolosopimukset (kuten yhtäkkiä todeksi muuttuneessa terrori-iskuskenaariossa näyttelevillä, joille tapahtunut voidaan selittää yhteensattumana) ja ylipäätään tieto paljastusten seuraamuksista – jotka projektin luonteesta riippuen voivat vaihdella erottamisesta vankeusrangaistukseen ja jopa fyysiseen eliminointiin. Viimeisenä lukkona toimii kuitenkin keskittynyt ja kontrolloitu valtamedia, joka kertoo yleisölle vain sen, minkä yleisön ”kuuluu tietää”, ja tarvittaessa naurunalaistaa vuotajan tai tuhoaa hänen maineensa. Kuten olen aiemminkin todennut, valtamedia on kaikkialla vallan mediaa. Sen nimellinen tehtävä on ärhäkkäänä vallan vahtikoirana toimiminen, mutta tosiasiassa sillä on taipumus päätyä vallan sylikoiraksi, ”vahdittaviaan” nuoleskelevaksi harmittomaksi puudeliksi.
Loppujen lopuksi viralliset totuudet ovat itse itseään ylläpitäviä. Huolimatta presidentti John F. Kennedyn salamurhan virallisen taikaluotitarinan vastaisesta todistusaineistosta ja viitteistä todisteiden hävittämisestä samoin kuin siitä, että virallista selitystä epäilevien osuus amerikkalaisista on pysynyt vuosikymmenestä toiseen yli 60 prosentissa, virallisena totuutena on edelleen ”Oswald toimi yksin”. Sitä ei ole muuttanut lukematon määrä tutkimuksia, kirjoja, dokumentteja, paljastuksia tai tunnustuksia. Virallinen tarina elää ja voi hyvin, kuten myös lukuisat vaihtoehtoiset näkemykset. Se, mitä todella tapahtui, on kietoutunut lukuisten teorioiden, epätiedon ja arvausten ratkeamattomaan vyyhtiin.
Yksi asia lienee joka tapauksessa käynyt edeltäneestä selväksi: ”joku” ei välttämättä puhu, ja vaikka puhuisikin, sillä ei, kiitos median, todennäköisesti ole suurta merkitystä. Todennäköisesti ei ainakaan meidän elinaikanamme – eikä ehkä sen jälkeenkään.
—
Artikkelin on kirjoittanut Vesa Raiskila, joka on tunnettu faktapohjaista sekä laadukasta journalismia toimittavana kansalaisaktiivina