Kaikkien vanhempien painajainen

Uskoisin useimpien vanhempien suurimman pelon lapsen menettämisen lisäksi olevan se, että lapsesta tulee syrjitty, halveksittu ja yksinäinen. Koulukiusattu.

Kokemus siitä, että on epäkelpo ja vääränlainen, on universaali tunne, josta jokainen saa jo lapsuudessa maistiaisensa. Pienikin määrä voi olla tuhoisaa myrkkyä, joka jättää ikuiset jäljet sisuskaluihin. Siksi moni päättää tehdä kaikkensa, ettei ainakaan se oma rakkain päädy vuosien mittaisen myrkytyksen uhriksi. Sen pelossa moni vanhempi, kenties huomaamattaan, tekee kompromisseja niissä asioissa, joilla voisi varmistaa sen, ettei ainakaan hänen lapsestaan tulisi kiusaajaa.

Kuvitelkaa, miten erilaisessa maailmassa eläisimme, jos tekisimme jälkimmäisestä ykkösprioriteetin.

Voisimme omalla esimerkillämme rohkaista lapsia olemaan juuri sitä mitä he ovat, auttaa heitä kantamaan ylpeästi itsensä ja erityispiirteensä vahvistaen samalla heidän omanarvontunnettaan. Voisimme sisäänrakentaa kunnioittamisen ja hyväksynnän kulttuuria – aloittaen itsestämme. Voisimme myös päivittäin saada lapset tuntemaan, että heidän olemassaolonsa itsessään on syy valtavaan kiitollisuuteen.

Sen sijaan me omien traumojemme sokaisemana näytämme esimerkkiä, miten laumaan piiloudutaan ja tekeydytään kuuroiksi ja sokeiksi aina, kun joku ulkoreunalta tiputetaan rotkoon. Me yhteiskuntana kollektiivisesti osoitamme kerta toisensa jälkeen, miten suuri ristiriita puheissa ja teoissa onkaan, kun kyse on yhdenvertaisuudesta ja erilaisuuden kunnioittamisesta.

Opetamme, että kiusaaminen on aina tuomittavaa ja väärin, paitsi tietenkin silloin, jos riittävän iso massa sen päättää oikeuttaa. Näytämme, että erilaisuutta ja yksilöllisyyttä kunnioitetaan, ellei aivan perustavanlaatuisesti poikkea isosta laumasta. Sanomme kaikkien olevan yhtä arvokkaita ja puhumme tekopyhinä yhdenvertaisuudesta samalla kun yritämme tehdä parhaamme, ettemme me – tai lapsemme – poikkeaisi liiaksi massasta ja päätyisi kuilun reunalle.

Me voimme etäältä tuntea sääliä, ymmärrystä ja myötätuntoa koulukiusattua kohtaan tasan niin kauan, kunnes hänen tuskansa tulee niin näkyväksi, että sen kohteeksi joutuu jonkun toisen silmäterä. Siinä hetkessä unohdamme, että hän on vain surullinen heijastus meidän aikuisten kyvyttömyydestä pistää stoppi tälle kaikkien vanhempien painajaiselle.