Pahan juuret – osa 12: Yliminä ja omatunto

Michael Tsarion käsittelee valeminän konseptia mielenkiintoisesta näkökulmasta artikkelissaan Paholaisen johdolla. Vaikka valeminän konseptin luojana pidetään Donald Winnicottia, hän ei ollut ensimmäinen aihetta tutkinut psykologi. Tsarion esittelee artikkelissaan varhaisemman freudilaisen koulukunnan näkökulman, joka pohjautuu Sigmund Freudin id-ego-superego -malliin. 

Freud ei käyttänyt termiä valeminä. Hän puhui yliminän (eli superegon) luomasta “epäaidosta subjektista”, joka on käytännössä enemmän tai vähemmän sama asia kuin Winnicottin valeminä, mutta freudilaisesta näkökulmasta katsottuna. Lähtökohdaksi Freud otti yliminän vaikutuksen lapsen psyyken kehittymiseen, ja sen miten yliminä pakottaa lapsen luopumaan omasta aidosta minuudestaan.

Freudilaisessa käsitteistössä yliminällä tarkoitetaan sitä psyyken osaa, joka toimii pään sisäisinä vanhempina. Kun pieni lapsi kasvaa, hän oppii vanhemmilta (ja vanhempien kaltaisilta auktoriteeteiltä) mikä on sallittua, mikä on kiellettyä, miten pitää olla, miten pitää käyttäytyä, miten pitää totella – ja valitettavan usein: miten pitää alistua auktoriteeteille. Lapsen näkökulmasta vanhemmat ovat jumalan kaltaisia hahmoja, joiden hyväntahtoisuudesta lapsi on täysin riippuvainen. Kun vanhempi esittää lapselle vaatimuksia, lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella ja alistua. Tämä luo pään sisälle “vanhempien äänen”, josta Freud käytti termiä yliminä. 

Jos vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, yliminästä tulee pelottava ja ankara tyranni, jota on pakko miellyttää kaikin keinoin. Tämä miellyttäminen johtaa siihen, että lapsi luopuu omasta aidosta minuudestaan, ja korvaa sen epäaidolla minuudella. Näin saadaan tyrannimaista vanhempaa ja yliminää palveleva lapsi, joka oppii etsimään hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Lapsi reagoi aina vanhempiensa hyväksyntään ja paheksuntaan, ja oppii sitä kautta mikä on “oikein” tai “väärin”. Oikein on se mikä miellyttää vanhempaa, ja väärin se mikä ei miellytä.

Tsarion tuo artikkelissaan esiin sen, millaisen rikoksen omaa inhimillisyyttään kohtaan ihminen päätyy tekemään, kun hän joutuu mukautumaan vanhempiensa tahtoon ja luopumaan omasta aidosta minuudestaan yliminän miellyttämisen takia. Yliminän miellyttäminen johtaa siihen, että ihminen joutuu luopumaan omatunnostaan, eli omasta sisäisestä tuntemuksestaan, joka kertoo mikä on moraalisesti oikein tai väärin. Toisin sanoen ihminen luopuu omasta moraalistaan, ja korvaa sen yliminän käskyillä ja vaatimuksilla. Tällainen ihminen on aina moraaliton, koska hänellä ei ole omatuntoa – on vain ankaran yliminän sanelemat säännöt oikeasta ja väärästä. Näiden sääntöjen noudattaminen ei ole sama asia kuin moraalisuus.

Moraaliton ihminen tekee moraalittomia asioita. Aika usein se tarkoittaa pahuutta. Toisin sanoen lasten huono kohtelu luo pahoja ihmisiä, jotka eivät kuule omatuntonsa ääntä. Näihin kuuluvat myös niin sanotut “hyvät ihmiset”, joiden yliminä on tehnyt heistä alistuvia ja tottelevaisia. Tämä nähtiin erittäin hyvin korona-aikana, kun “hyvät ihmiset” tottelivat auktoriteettejä kuuliaisesti, kävivät ottamassa koronarokotteet (vaatien samaa lapsiltaan!) ja antoivat hyväksyntänsä ihmisoikeusrikkomuksille, perustuslain polkemiselle ja koronapassin avulla toteutetulle syrjinnälle. Se oli pahuuden hyväksymistä, mikä on itsessään pahuutta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan tajua sen olleen pahuutta, koska heidän moraalikeskuksessa valtaa pitää omatunnon sijasta alistumista ja tottelemista vaativa yliminä. Tämä korona-ajan esimerkki näyttää hyvin, miten tyrannimainen yliminä tekee ihmisistä pahoja – erityisesti niistä “hyvistä ihmisistä”, jotka aina kiltisti tottelevat auktoriteettejä. 

Tsarion ottaa artikkelissaan esiin myös Pahan juuret -osassa neljä (Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka) mainitun vihan tukahduttamisen. Kun lapsi joutuu mukautumaan tyrannimaisen vanhemman vaatimuksiin, se synnyttää luonnollista ja oikeutettua vihaa. Tuota vihaa ei tietenkään saa ilmaista vanhemmalle, joten se on pakko tukahduttaa. Tämä johtaa siihen, että lapsi joutuu vihaamaan vanhempaansa salaa, ja tekemään kaikkensa tuon vihan peittämiseksi. Tämä on lapselle todella vaikea tilanne, koska lapsi joutuu elämään kauhun vallassa peläten, ettei vanhempi vain saa tietää hänen sisällään kiehuvasta raivosta. Yliminä valvoo, että tuo raivo tukahdutetaan, mutta sen hinta on kova. Voimakas tukahduttaminen johtaa neuroottisuuteen ja mielenterveysongelmiin. Lisäksi tukahdutetulla raivolla on taipumus välillä purskahtaa ulos arvaamattomilla tavoilla, ja kohdistua ympärillä oleviin ihmisiin. 

Freudilaisesta näkökulmasta valeminä (tai “epäaito subjekti”) on seurausta yliminän tahtoon alistumisesta. Näin ollen tyrannimainen yliminä on kuin korvien välissä asuva paholainen, joka tekee ihmisestä pahan. Ottaen huomioon miten järkyttävän yleistä lasten huono kohtelu on, käytännössä tuo paholainen asuu lähes jokaisen ihmisen mielessä. Suurin taistelu pahuutta vastaan käydäänkin aina ensisijaisesti oman pään sisällä.

Aidosti moraaliset ihmiset ovat niitä, jotka kuulevat omatuntonsa äänen. Heistä useimmat ovat niitä, jotka ovat kukistaneet oman yliminä-paholaisensa, ja lähteneet etsimään omaa aitoa minuuttaan, joka osaa omatunnon kautta kertoa mikä on oikein ja väärin. Kun ihmisen moraalikeskusta hallitseva yliminä on syrjäytetty ja korvattu omatuntolla, ihmisellä ei ole enää mitään syytä tai halua tehdä pahuutta. He eivät myöskään anna hyväksyntäänsä pahuudelle, kun he sellaista näkevät. Korona-aika näytti sen, että aidosti moraaliset ihmiset ovat hyvin harvassa. 

Seuraava osa: Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. “Älä suututa isää!”

Antero V on itsenäinen tutkija ja Eliitin Esoteeriset Symbolit -blogin kirjoittaja.