On hyvin tyypillistä, että lapsena huonosti kohdeltu ihminen, joka ei halua myöntää totuutta lapsuudestaan, päätyy muistelemaan lapsuuttaan hyvin valikoivasti. Tällaiset ihmiset ylläpitävät itselleen tarinaa hyvästä lapsuudesta muistelemalla vain kokemiansa positiivisia asioita. Heillä saattaa olla esimerkiksi joku yksittäinen muisto kun isä teki jotain sellaista, jonka voi tulkita rakkaudeksi. Se voi olla joku merkityksellinen syntymäpäivälahja, Särkänniemen reissu, tai se yksi hetki kun sai äidiltä hyväksyvän kommentin hyvästä todistuksesta.
Lähes jokaisen lapsena huonosti kohdellun ihmisen lapsuusajasta löytyy jotain positiivisia muistoja. Minäkin pystyn muistamaan omasta helvetillisestä lapsuudestani sellaisia yksittäisiä positiivisia muistoja, joihin toinen tai molemmat vanhempani liittyvät. Jos olisin sellainen ihminen, joka katsoo vain vaakakupin toista puolta, voisin helposti uskotella itselleni, että minulla oli “ihan hyvä lapsuus”.
Totuuden hyväksyminen vaatii sen, että katsoo rehellisesti molempia vaakakuppeja, ja näkee niiden välisen eron. Jos lasta on esimerkiksi haukuttu ja mitätöity koko hänen lapsuutensa, se yksi kannustava tai rohkaiseva kommentti siellä seassa ei paljoa paina. Se voi kyllä monesti tuntua suurelta asialta, minkä takia siihen on helppo takertua. Sen avulla voi uskotella itselleen, että “kyllä minua rakastettiin!” Tämä on todella yleistä.
Olen huomannut, että keskimäärin tämän planeetan ihmisillä on hyvin heikko käsitys siitä, mitä rakkaus oikeasti on. Erityisen yleistä on sekoittaa rakkaus riippuvuuteen. Koska pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan, hyvin tyypillisesti huonosti kohdeltu lapsi päätyy luulemaan riippuvuutta rakkaudeksi. Kun tällainen ihminen päätyy aikuisena riippuvuussuhteeseen puolisonsa kanssa, hän tulkitsee suhteensa perustuvan rakkauteen. Hän sanoo rakastavansa puolisoaan, ja uskoo puolisonsa rakastavan häntä. Tämä ei valitettavasti ole kuitenkaan totta. Riippuvuus ei muutu rakkaudeksi sillä, että sitä kutsuu rakkaudeksi.
Toki rakkaudeksi voidaan luulla monia muitakin tunteita. Alice Millerin mukaan lapsi voi esimerkiksi tuntea huonosti kohtelevaa vanhempaa kohtaan kiitollisuutta tai myötätuntoa, mutta ne eivät ole sama asia kuin rakkaus. Joskus jopa vanhemman pelkääminen, odotusten täyttäminen tai totteleminen sekoitetaan jollain kummallisella tavalla rakkauteen. (Tulee mieleen kristinusko, jossa Jumalaa tulisi rakastaa, mutta sitten kuitenkin “Jumalaa pelkäävät” ovat niitä hyviä ihmisiä.)
Jos lasta kohdellaan huonosti, lapsen ja vanhemman välillä ei ole rakkautta. Jos lasta kohdellaan hyvin, heidän välillään on automaattisesti rakkautta. Se on eräänlainen luonnonlaki. Lapsi ei tee tässä asiassa tietoista valintaa. Vanhempi tekee – sillä miten lastaan kohtelee. Lapsen valinta tehdään vasta aikuisena, ja se valinta tehdään valheen ja totuuden välillä.
Hyvin lapsena kohdeltujen ei ole vaikea nähdä totuutta omasta lapsuudestaan. Huonosti lapsena kohdeltujen tapauksessa tilanne on päinvastainen. Aika harva kykenee myöntämään itselleen, että jäi lapsena vaille rakkautta, tai että omat vanhemmat eivät oikeasti olleet rakastavia. Monelle kivuliaan totuuden myöntäminen on liikaa, ja he elävät valheellisten uskomustensa kanssa koko elämänsä. Se ei ole tervettä, koska se estää huonosta kohtelusta syntyneiden vammojen parantamisen.
Paranemisen työkauluista enemmän myöhemmissä osissa.
Seuraava osa: “Älä suututa isää!”
Sarjan aiemmat osat:
- Esipuhe
- Ego ei ole vihollisesi
- Valeminän vangit
- Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
- Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
- Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
- Väkivalta traumatisoi lapsen
- Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
- Totuus katkaisee pahuuden kierteen
Antero V on itsenäinen tutkija ja Eliitin Esoteeriset Symbolit -blogin kirjoittaja.