Kuuluisa kuva miehestä, joka kieltäytyi tervehtimästä Hitleriä v. 1936.
Me kaikki jälkikäteen arvostamme sitä yhtä, joka 30-luvulla seisoi väkijoukossa ojentamatta kättään oikealle yläviistoon. Ihailemme hänen rohkeuttaan seistä omien arvojensa takana ja vastustaa massahypnoosin lumoavaa voimaa. Vuosikymmenien etäisyyden päästä ymmärrämme hänen olleen lähes ainut täysjärkinen, mutta tuolloin hän näyttäytyi mustana lampaana, jota muut paheksuivat ja pitivät väärämielisenä.
Suomessa yksi mies, Mika Vauhkala, on nostanut kätensä pystyyn ilmaistakseen, että hän ei hyväksy arvojensa ja perusoikeuksiensa perusteetonta polkemista. Siinä missä yksittäiset mustat lampaat siellä täällä nyökyttelevät hyväksyvästi, katselevat valkoiset lampaat poispäin kiusaantuneina tai paheksuen huutavat “mää, mää, mää!”
“Mää” ei todellakaan ole se asia, mitä Mika Vauhkala puolustaa oikeudenkäynnillään, vaan “me”. Meitä kaikkia lampaita – mustia ja valkoisia.
Toisin kuin valtion asianajaja antaa ymmärtää, Vauhkalan toiminta on kaukana opportunismista ja itsekkäästä yhden miehen show’sta. Hänellä ei ole mitään muuta kuin hävittävää, sillä mahdollisen 20 000 korvauksenkin hän on luvannut lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Rooli itsenäisten mustien lampaiden keulakuvana ei myöskään tarjoa mainetta tai mammonaa vaan maalitaulun otsaan. Järjettömyys koronapassin ympärillä on tehtävä näkyväksi, ja ellei sitä tee valtamedia, on epäkohta tuotava isosti esille vaihtoehtoisia reittejä pitkin.
Vaikka jokainen vaalean turkin uumenissa itsekseen ymmärtäisi nyt etäältä todeksi sen, että koronapassi oli syrjinnän ja eriarvoistamisen väline vailla tieteellistä pohjaa, tuntuu monesta pahalta myöntää, että yhteistä hyvää vastaan niskuroiva musta lammas oli kuin olikin oikeassa. Eihän muu lauma voinut olla niin väärässä?
Konsensuksen ongelmaksi muodostuu sen muuttumisen hankaluus. Enemmistön salliman kiusaamiskulttuurin myötä kukaan laumaan kiinnittynyt ei uskalla ajankohtaisesti määkäistä eriävää näkemystä ilmoille tai muuten valkoinen turkki alkaa tummua. Jokainen, joka poikkeaa sallitusta näkemyksestä, tulee tahratuksi, joten miksi kukaan ottaisi riskiä, että puhtoinen pinta saa mustaan vivahtavia sävyjä. Tieteelliseen konsensukseen vetoaminen kriisiaikana on täysin epärehellistä tilanteessa, jossa tiedeyhteisön mustat lampaat on suljettu omaan karsinaansa ja heille on pakotettu foliohatut sekä pellenenät.
Vasta siinä vaiheessa, kun lauman pienimmät täydessä vilpittömyydessään tulevat paljastaneeksi yleisesti hyväksytyssä logiikassa ammottavan aukon, on sopiva aika kollektiivisesti vaihtaa yleinen mielipide ja väittää sen tapahtuneen “juuri tulleiden tietojen valossa”.
Kuka tahansa olisi Suomessa koronapassia käyttöön otettaessa voinut nähdä sen olevan suunniteltu ainoastaan kirkastamaan vaaleiden lampaiden laupeuden hehkua mustien kustannuksella. Vaikka kuinka kollektiivisesti esitetään, ettei värillä ole väliä, niin teot puhuvat puolestaan.
Oikeudenkäynti koskee yhden miehen perusoikeuksia, mutta kyse on lopulta meistä kaikista väriin katsomatta. Vaadittujen velvoitteiden sekä vapaudenriiston kylkiäisenä tulee myös vastuu, jota meiltä kaikilta penättiin. Vastuu ei ole ainoastaan jatkuvaa käden ojentamista vaan myös uskallusta sanoa “EI” ilmiselville älyttömyyksille. Mutta vielä sitäkin enemmän se on käden nostamista virheen merkiksi.
Koronapassin suhteen tehtiin massiivinen virhe eikä kyse suinkaan ollut vahingosta. Valtio on saatava vastuuseen siitä, että tyhjiä lupauksia, pelkoa, syyllistämistä ja polarisaatiota hyväksikäyttäen valoa kohti navigoineet valkoiset lampaat eksytettiin reitiltä ja vedettiin pimeän puolelle. On meidän kaikkien yhteinen velvollisuus varmistaa, ettei valtio ja sen tahtiin nyökyttelevä media pääse enää koskaan hajottamaan samalla tavoin ihmismieliä, perheitä, yrityksiä – ja erityisesti luottamusta instituutioihin.
Pitkään aikaan ydinkysymys ei ole ollut se, kuka on musta ja kuka valkoinen tai kuka oli oikeassa ja kuka väärässä.
Kyse on siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
***
Kanto suosittelee jokaista katsomaan tämän reportaasin #CaseCovidpass:ia koskien. Elämme historiallisia aikoja!
Ansiokkaan kirjoituksen ensimmäiseen kappaleeseen haluaisin tuoda sen näkökulman, miksi saksan kansa oli niin innoissaan silloisesta uudesta johtajastaan.
Voittajat kirjoittavat historian, ja se on vain sovittu tarina.
Kanntaattaa katso tämä osa videosarjasta, joka avasi minulle monta asiaa, joita olen vuosien saatossa miettinyt.
https://odysee.com/@injektiopiikki:c/Eurooppa-Viimeinen-taistelu—Osa-3:8
Todella loistava kirjoitus! Juuri sellainen jonka odottaisi olevan valtakunnan arvostetuimpien sanomalehtien pääkirjoituksena.
Itse kuitenkin asetan lopussa mainitut asiat päinvastaiseen järjestykseen:
“…ettei valtio ja sen tahtiin nyökyttelevä media pääse enää koskaan hajottamaan samalla tavoin luottamusta instituutioihin, yrityksiä, perheitä – ja erityisesti ihmismieliä.”
Tämä siksi että kaiken tapahtuneen perimmäisenä perustuksena, tai pikemmin sellaisen puutteena, on ihmismieli. Siis ihmisen minäkuva. Kyky luottaa omaan sisäiseen näkemykseen jo toiseen ihmiseen sekä uskallus kertoa ajatuksensa ääneen, vastustuksesta huolimatta. Tämä on se perimmäinen aihe jota vastaan hyökkäämällä, jota demonisoimalla ja jonka tärkeyttä vähättelemällä ihmisiltä rapautettiin rohkeus, luottamus ja toimintakyky. Ne korvattiin viranomaislausunnoilla ja auktoriteettien äänellä.
Jos maailman ikinä haluaa korjata seisomaan omilla jaloillaan, se alkaa ihmisen luottamuksesta itseensä. Sen varaan rakentuu kaikki muu: ystävyys, perheet, yhteisöt, yritykset, yhteiskunnat. Ilman luottamusta itseen ei ole rohkeutta eikä rehellisyyttä. Tilalle asettuu korruptoituneet koneistot, viranomaisterrori ja kaiken tämän käyttövoimana toimiva pelko.
Olen spekuloinut että yksi syy netissä solvaamiseen ja haistatteluihin on se etteivät suomalaiset enää osaa tai halua haastaa toisiaan kasvokkain. Siis yleensä selvin päin ja myös kuuntelemaan valmiina. Netti sitten onnettomana korvikkeena. Tietysti tämä olisi merkki “yhteis”kunnan hajoamisesta.