Tämä Michael Tsarionin suomeksi käännetty kirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään “World in your head” Maailma päässäsi. Kirjoitus on ansiokas ja kattava kooste merkittävimmistä psykologisista teorioista sille psyyken osalle, josta käytämme nimitystä “tiedostamaton” tai “piilotajunta”, ja johon arkikielessä usein viitataan termillä “alitajunta”. Se myös esittelee ratkaisevalla tavalla tärkeän, Wilhelm Reichin malliin perustuvan Tsarionin näkökulman, jonka mukaan keho on jungilainen Varjo.
Michael Tsarion on irlantilainen tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut psykologiaan, filosofiaan, symboliikkaan ja historiaan. Hän tekee yhdessä David Whiteheadin kanssa Unslaved-podcastia, jonka sisältöä suosittelemme lämpimästi jokaiselle Kanto-lukijalle. Tämän suuren totuussoturin laajaan ja kiehtovaan materiaaliin voi tutustua tarkemmin osoitteessa michaeltsarion.com. Hänen julkaisemat kirjat löytyvät Amazonin verkkokaupasta.
Julkaisemme alla olevan suomennetun kirjoituksen Michael Tsarionin luvalla.
Suomennos: Tilhi Pihlaja
Artikkeliin liittyvää sanastoa:
Adultismi / Adultism:
Aikuisen systemaattinen vääryys ja vallankäyttö lasta kohtaan, joka perustellaan uskomuksella, että aikuiset ovat lapsiin nähden ylempiarvoisia olentoja.
https://en.wikipedia.org/wiki/Adultism
Aito Itse / True Self:
Yksilön todellinen ja ainutlaatuinen, syntymälahjana saatu minuuden elävä ja luova ydin. Kadonnut yhteys Aitoon Itseen on mahdollista löytää takaisin Individuaatioprosessissa ja syvässä suhteessa Luontoon. Vastakohta on Valeminä, vanhempien ja muiden odotuksia ja hyväksyntää varten rakennettu kuori, epäaito itse.
Itse / Self:
Sekä psyyken ydin että koko psyyke. (C. G. Jung)
https://fi.wikipedia.org/wiki/C._G._Jung
Joukko / Crowd:
Mikä tahansa joukko tai joukkoliikehdintä, johon paetaan itsensä kohtaamista. Kasvoton massa samanmielisiä ihmisiä, jotka kaikki välttelevät samaa asiaa, Aitoa Itseään.
Massamieli / Mass Mind:
Läheistä sukua termille “yhteismielisyys”, jossa yksilön ei tarvitse ajatella mitään itse ja yksilöllisesti vaan joku muu johdattelee mielipiteet, ajatukset, elämänkatsomuksen sekä kaiken elämäntapaan liittyvän koko ryhmän puolesta.
Tunnerutto / Emotional Plague:
Wilhelm Reichin termi, joka kuvaa tukahduttamisen aiheuttamaa aitoa ihmisyyttä vihaavan tunnevammaisuuden leviämistä ihmisestä toiseen ruton tavoin. Se jolla rutto on, tartuttaa ja saastuttaa muita ympärillään projisoimalla rikkinäisen mielensä muihin kontrolloimalla ja tuhoamalla heidän kykyään tuntea, nauttia ja olla spontaani ihminen.
Varjo / Shadow:
Psyyken kokonaisuuden ”sokea piste”, josta emme yleensä ole tietoisia. Ei minuuden paha vaan kielletty puoli, joka sisältää kaiken sen, mikä ei ole itsessä sallittua. Ennen Varjon kohtaamista sen olemassaolo kielletään sekä itseltä että muilta. Varjotyön jälkeen tärkeä ja olennainen osa yksilön tervettä psyykeä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Varjo_(Jungin_arkkityyppi)
Yliminä / Superego:
Vanhempien ja yhteiskunnan ääni, jonka lapsi sisäistää seitsemän ensimmäisen ikävuoden aikana. Huonon vanhemmuuden kokeneilla lapsilla sisäinen syyllistäjä ja tyranni, joka saa ihmisen sivuuttamaan Aidon Itsensä ja hakemaan muilta hyväksyntää. Syrjäyttää helposti todellisen moraalikeskuksen, omatunnon äänen.
Oli aika, jolloin rationaalinen nykytietoisuus ei ollut vielä eriytynyt historiallisesta psyykestä – kollektiivisesta piilotajunnasta – Carl Jung
Yllättyisitkö kuullessasi, että ajattelu on suhteellisen tuore ilmiö historiassa ja että aiemmin ihmismieli toimi eri tavalla kuin nykyään? Kuusituhatta vuotta sitten ihmiset eivät ajatelleet, puhuneet tai toimineet kuten me. Heitä ei kiinnostanut yksilöllisyys, itsenäisyys tai vapaus. He eivät lukeneet, kirjoittaneet tai tallentaneet kokemuksiaan, eikä heillä ollut tapana kirjoittaa ajatuksiaan ylös muita varten. Ihmisiä ei kiinnostanut todellisuuden ja mielikuvituksen välinen ero. He eivät palvoneet mitään eivätkä ketään kuten meillä on tapana palvoa, eivätkä he filosofisessa mielessä pohdiskelleet keitä ovat. Suuret eksistentiaaliset kysymykset – kuka minä olen, miten olen tullut tänne, minne olen menossa ja niin edelleen – tulivat historiallisesti suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, ja edelleenkin miljoonat ihmiset kulkevat elämänsä läpi kysymättä onko heidän elämällään merkitys.
Aivot selvästikin ovat ajatteluprosessiemme keskus. Silti vasempaan aivopuoliskoon vakavia vammoja saaneet ihmiset eivät välttämättä pidä itseään epäonnisina. Monet päinvastoin kertovat elävänsä ekstaattisessa tilassa, jossa kaikki ympärillä vaikuttaa erikoisen elävältä, elinvoimaiselta ja selittämättömän mystiseltä. Miten tämä on käsitettävissä? Hallusinoivatko he? Jos näin on, niin mistä heidän hallusinaationsa tulevat, ja miksi hallusinaatiota pidetään vähemmän todellisena ja oikeana kuin ”tavallista” mentaalitoimintaa?
Ja miksi näiden ihmisten elämä paranee radikaalisti vasemman aivopuoliskon toimintahäiriön vuoksi? Tarkoittaako se, että vasen aivopuolisko on jonkunlainen rajoittaja, joka estää meiltä aikoinaan täysin luonnollisena pidetyn ekstaattisen kokemisen?
Lisäksi, miksi vasen aivopuolisko on erillään oikeasta aivopuoliskosta, ja mikä jakautumisen aiheutti? Miksi nämä kaksi aivopuoliskoa ovat epäsymmetriset. Tätä eivät useimmat muoviset aivomallit näytä ja silti varsinaisissa aivokuvissa näkyy selvästi miten toisiinsa nähden erilaiset nämä kaksi lohkoa ovat.
Lisäksi on se arvoitus, mitä tapahtuu illalla nukahtaessamme. Miksi aivotoiminta ei vähene kehomme väsyessä ja passivoituessa? Mihin tietoisuutemme menee ja mikä saa sen taas palaamaan takaisin? Mistä unet ja painajaiset tulevat? Onko unilla merkitys ja olemmeko oikeassa kun oletamme, että niillä on?
*
Freudin tärkeimpiä löytöjä on oivallus, että psykologisten häiriöiden perimmäinen syy on itsetuntemuksen pelko – Carl Goldberg
1800-luvun loppuvuosina wieniläinen psykologi Sigmund Freud alkoi esittää syvällisiä ja vilpittömiä kysymyksiä tietoisuuden mysteereistä. Ottaen mallia aiemmilta viisailta – kuten Kant, Schelling, Schopenhauer ja Nietzsche – Freud esitti psykologian avulla häiritsevän ajatuksen, jonka mukaan ihminen ei täysin hallitse omaa mieltään. Tämä paljastus ravisutti perustukset niiltä rationalisteilta, joiden kannattaman opin mukaan kaikki elämän mysteerit olisi pian älyllisesti ratkaistu. Mitä ilmeisimmin he unohtivat laskuista itse tietoisuuden mysteerit.
Tietoisen ja tiedostamattoman mielen keskinäisen kommunikaation vaikeuteen liittyen Freud arveli, että tiedostamattomalla on ego-rakenteiden estämänäkin kokonaisvaltainen ja aito näkemys todellisuudesta. Hän kirjoitti:
Se ego-tunteminen, josta nykyään olemme tietoisia, on vain kutistunut jäänne huomattavasti laaja-alaisemmasta tuntemisesta – tunteesta joka syleili maailmankaikkeutta, ja oli egon ja ulkoisen maailman erottamattoman yhteyden ilmaisua – (Civilization and Its Discontents, Ahdistava kulttuurimme)
Aikana ennen ego-tietoisuuden nousua meillä oli sujuva ja intensiivinen suhde maailmankaikkeuteen, läheinen yhteisymmärrys, joka nyt on kadonnut.
Sosiologi Theodore Roszak ajattelee samoin ja kirjoittaa:
Id on juuri se proto-ihmisen psyykkinen ydin, jonka evoluutio on miljoonien vuosien aikana muovannut planetaariseen ympäristöön sopivaksi. Sen näennäinen kurittomuus ansaitsee syvempää ymmärrystä jo pelkästään siksi, että se on pitkän evoluutiohistorian tulos. Tuon historian aikana sen vallitsevat ominaisuudet ovat valikoituneet jostain hyvästä syystä – (Where the Wasteland Ends)
…pitkässä kehitysprosessissaan id säilyttää… luontoon liittyvän älykkyytemme. Sen hallitsemattomuus johtuu sen syvään juurtuneesta vastustuksesta kaikkia sellaisia sosiaalisia muotoja kohtaan, jotka vaarantavat ihmisen ja luonnon harmonian; sen kesyttämätön ”itsekkyys” edustaa psyyken ja maailmankaikkeuden välistä sidettä, jonka alkuperä kurottuu alkuräjähdyksen esitilaan – ibid
…samoin kuin on olemassa ”kehon viisaus”, jolla usein on parempi käsitys terveydestä kuin lääketieteellä, lienee myös ”idin viisaus”, joka tuntee mielenterveyden paremmin kuin yksikään psykiatrinen koulukunta, jonka normaaliuden standardi on pohjimmiltaan ymmärtämätöntä sosiaalisen pakon puolustelua – ibid
Pitääkö meidän siis olettaa, että ego estää tältä luontaiselta viisaudelta pääsyn tietoisuuteen? Jos näin on, niin mitä se tarkoittaa huoliemme ja murheidemme kannalta, ja mitä asialle on tehtävissä? Onko tilanne ollut aina näin?
Roszakin terävä havainnointi tietenkin vahvistaa Freudin alkuperäisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen on olemukseltaan syvästi jakautunut. Ja näin ollen, mitä tiedostavan tai tiedostamattoman mielen on mahdollista tietää vastaparistaan? Mitä toinen puoli tietää vastakappaleestaan? Onko käsityskyvyssä ja ilmaisussa lisäksi muitakin esteitä, jotka on voitettava? Jos ego-tietoisuus ilmaisee tiedostamattoman luonteeseen ja sisältöön liittyvän uskomuksen, tuleeko se automaattisesti hyväksyä? Joidenkin ajattelijoiden mielestä ei. Ego voi toimia välittäjänä tajunnan ja piilotajunnan välillä, mutta se voi käyttää ainutlaatuista asemaansa ja auktoriteettiaan myös väärin:
Ego toimii välittäjänä kaikenlaisissa konflikteissa, olipa niiden lähtökohta sitten sisäsyntyinen tai ulkoisen objektiivisen todellisuuden vaatimusten seurausta – Jon Mills (The Unconscious Abyss)
Voimme jälleen kysyä onko näin ollut aina. Roszakin oivallukset huomioiden, tietoisuuden ylin koordinaattori on mahdollisesti aikoinaan ollut Itse. Onko palvelija syrjäyttänyt mestarin? Onko ego anastanut vallan, ja estääkö se lukuisilla puolustuksillaan Aidon Itsen paluun omalle paikalleen tietoisuudessa? Eikö se selittäisi paljon?
Sveitsiläinen psykologi Carl Jung pohti ego-tietoisuuden syntyä ja sen pimeää puolta sanoen:
Tietoisuus on hyvin tuore luonnon saavutus, ja se on edelleen ”kokeellisessa” vaiheessa
Kun ihmisestä tuli tietoinen, hänen sieluunsa istutettiin dissosiaation sairaus, sillä tietoisuus on yhtä aikaa korkein hyvä ja suurin paha
Ottaen huomioon, että id tai tiedostamaton on ego-tietoisuuden – olemuksemme perustan – maaperä, eikö sen neuvojen hylkääminen ole meille vahingollista? Jung kirjoittaa:
Jos hylkäät menneisyytesi, kosketuksesi menneisyyteen katoaa; menetät juuresi maaperässä, yhteytesi sielussasi asuviin esivanhempien kuviin. Käännyt ulospäin, ajaudut pois ja yrität valloittaa muita alueita, koska sinut on karkotettu omalta maaltasi
Jungille ja hänen koulukuntansa psykologeille sielu ja itse ovat identtiset. Erich Neumann kuitenkin oli se, joka oivalsi ongelman ytimen. Jos piilotajunta on ulkoisen luonnon (Umwelt) psyykkinen analogia, eikö silloin luonnonpelko ole psyykenpelon rinnakkaisilmiö? Eikö silloin, kuten sekä Roszak että Jung väittivät, uusi kunnioitus luontoa kohtaan johda sekä sisäisen ahdistuksen vähenemiseen että parempaan suhteeseen idin kanssa? Tämä on tärkeä viesti kaupungistuneelle, erityisesti neuroosien vaivaamalle ihmiselle.
Tietenkin sekä freudilaiset että jungilaiset tunnistavat tiedostamattoman merkityksen. Ensin mainittujen näkemyksessä tiedostamaton lievittää egon psyykkisiä taakkoja olemalla eräänlainen roskakori, jonne epämiellyttävät tunteet kuten häpeä, syyllisyys, kateus, viha ja pelko heitetään.
Jungille se on tietoisuuden maaperä, ikään kuin ego-lapsen ”äiti”. Se takuulla on tukahdutetun sisällön varasto, mutta se mahdollisesti on myös jotain enemmän. Se saattaa olla tukahdutetun sisällön turvapaikka – puhdistava lepopaikka, jonne Itsen kadonneet aspektit kerääntyvät. Tämä johtaa vaihtoehtoiseen näkemykseen neurooseista. Ehkä piilotajunta mustan aukon tavoin – itsekkäästi mutta oikeutetusti – palauttaa itseensä egon tyhmästi hylkäämän ja oman onnensa nojaan jättämän arvokkaan sisällön. Tämä on kiehtova käänne.
*
…viisas ihminen saa sielunsa äärimmäisessä syvyydessä selville, että hänessä on se sama Logos, joka luo elämää ja hallitsee maailmankaikkeutta – Mircea Eliade
Kaikessa työssäni tutkin erilaisia tiedostamattoman luonteeseen ja toimintaan liittyviä teorioita. Aiheeseen on varmasti useampi kuin yksi näkemys. Mutta miksi niin monta? Mistä tiedämme, mikä tulkinnoista on oikea? Jotkut niistä vaikuttavat olevan ristiriitaisia ja toiset puolestaan erityisen relevantteja. Lisäksi aiheesta eivät esitä mielipiteitään ainoastaan ammattipsykologit ja -terapeutit. Myös taiteilijat, runoilijat ja elokuvantekijät osallistuvat keskusteluun provokatiivisine teorioineen.
Esimerkiksi ranskalainen surrealistitaiteilija ja elokuvantekijä Jean Cocteau käsitti piilotajunnan alueeksi, josta ihanteet ja aatteet nousevat valtaamaan mieliämme. Nämä puoliparasiittiset ajatukset eivät ainoastaan vilkastuta mieliä ja stimuloi mielikuvituksia, ne myös viettelevät meidät omaan maailmaansa – pimeään valtakuntaan, josta paluuta ei ole.
Muutama muu taiteilija ja runoilija esitti samankaltaisia näkemyksiä. William Blake, Henri Rousseau, Rene Magritte ja George de Chirico sekä muut surrealistit käsittivät idin ambivalentin luonteen. Blake oli kuitenkin varovainen, sillä hän ymmärsi, että koska tiedostamattoman sisältöön ei ole suoraa pääsyä, siihen liittyvän tiedon todenperäisyys on kyseenalaistettava. Onko egon sanaan lopulta loogista luottaa? Mitä jos sen tapa kuvata asioita ei olekaan niin puolueeton, kuin oletetaan? Entä jos ajattelu ei olekaan sitä, mitä sen ajatellaan olevan? Melkoinen paradoksi.
Freud ei nähtävästi ollut yhtä skeptinen. Hän uskoi, että piilotajunnan syvyyksiin on mahdollista päästä käsiksi. Terapiaansa harjoittaessaan hän kehitti tarkoitusta varten kolme menetelmää. Hän oli vapaan assosioinnin (puheterapian), hypnoositerapian ja uniterapian edelläkävijä. Viimeisin lähestymistapa antaa terapeutille mahdollisuuden tutkia asiakkaan tiedostamatonta niin, että egon sensuuri on vähemmän tiellä.
Käännä katseesi sisimpääsi, tutki omat syvyytesi, opi ensin tuntemaan itsesi. Silloin ymmärrät, miksi sinun piti sairastua; ja ehkä vältät sairastumasta tulevaisuudessa – Sigmund Freud
Kaikesta optimismistaan ja terapeuttisen järjestelmänsä tehokkuuteen liittyneestä vakuuttuneisuudestaan huolimatta Freud ymmärsi, että yhteyden muodostaminen tiedostamattomaan ei ole yksioikoinen prosessi. Asiakkaan osuus on suurelta osin harhaanjohtamista. Lisäksi Freudin havaintojen mukaan istuntoon vaikuttaa muitakin tympeitä oireyhtymiä. Näistä hämmentävin ja estävin on ”transferenssi”, tunteensiirto. Tämä on ilmeistä silloin, jos ja kun asiakas alkaa kohdella terapeuttiaan isä- tai äitihahmona. Seuraus tästä ei yleensä ole positiivinen.
Myöhemmin Freud havaitsi, että ongelma on kaksisuuntainen. ”Vastatransferenssissa” terapeutti projisoi kovaonniseen asiakkaaseensa oman oireyhtymänsä. Terapeutti saattaa tiedostamattaan kohdella asiakasta alempiarvoisena idioottina, koekaniinina, lapsena tai oppilaana. Hän saattaa kokea asiakkaan hyvin vastenmieliseksi tai päinvastoin huomata olevansa tästä seksuaalisesti kiinnostunut. Tilanteesta tulee erittäin monimutkainen ja seurauksena voi olla katastrofi. Paranemisen sijaan asiakas voi päätyä entistä suuremman hämmennyksen, inhon ja toivottomuuden tilaan. Mielen hoito on usein huomattavasti vaativampaa kuin kehon hoito.
Sanomattakin on selvää, että psykopatologiaa esiintyy tiedostavan ja tiedostamattoman mielen erilaisten ”viettien” tai tarpeiden välisen jännitteen vuoksi. Selvästikin niiden välillä on käynnissä melkoinen köydenveto, ja harvalta löytyy sille selitys.
Tilannetta helpottakseen Freud pyrki luomaan psyykestä mallin. Hänen topografinen mallinsa on:
Tietenkin on tärkeä muistaa, että kyseessä on ainoastaan malli. Jos aivot viiltää auki, sisältä ei löydä tällaisia lokeroita. Malli on myös saanut napakkaa kritiikkiä muilta psykologeilta.
Joka tapauksessa Freudin kätevästä psyyken kartasta näemme, että aivoissa on kolme selkeää lohkoa: id, ego ja yliminä (superego). Lisäksi on olemassa vielä yksi tärkeä tekijä – niin sanottu ego-ideaali – joka käytännössä on osa yliminää.
Freud veti lisäksi rajan tietoisten ja tiedostamattomien rakenteiden ja toimintojen väliin. Meissä ikään kuin vallitsee psyykkinen apartheid, ja tilanteeseen on esitetty monia syitä. Kuten edellä todettiin, suurin osa psyykkisistä rakenteistamme ja toiminnoistamme on pysyvästi valvetietoisuuden ylä- tai ulkopuolella. Saatamme kysyä miksi näin on.
William Blake, Schwaller de Lubicz, Rudolf Steiner sekä psykologit Immanuel Velikovsky ja Julian Jaynes uskoivat että jakautuminen on seuraus ja jälkivaikutus traumoista, jotka valtavat maapalloa esihistoriallisina aikoina järisyttäneet katastrofit esi-isille aiheuttivat. Näiden ajattelijoiden mukaan tietoisuus ei ole vielä parantunut näistä traumaattisista vaikutuksista ja se on edelleen häiriötilassa, joka ilmenee monina neuroottisina komplekseina ja oireyhtyminä.
Estääkseen täydellisen hajoamisen mieli asetti itselleen esteen. Ilman tätä muuria ego-tietoisuutta ei todennäköisesti olisi syntynyt. Kun traumaattiset muistot on heitetty mielen saavuttamattomaan osaan, ego-tietoisuus voi vapaasti kohdata maailman ja prosessoida kokemuksemme. Puolustuksensa takana turvassa se on kehittänyt lisää rakenteita, jotka avustavat sitä tukahduttamistoimissa. Tässä mielessä egon suurin pelko on piilotajunta. Se on aina varuillaan vastustaakseen siltä salatun piilotajunnan valtavia virtauksia, jotka saattavat sen eräänä päivänä hukuttaa.
Erityisesti jungilaisten mielestä tästä on mahdollista ymmärtää, että Itse oli todennäköisesti tietoisuuden alkuperäinen keskus ennen kuin ego valtasi sen paikan.
Freudin varhainen kuvaus psykopatologiasta perustui kuitenkin toisenlaiseen näkemykseen. Hän uskoi että psyykkisen sairauden aiheuttaa sisimmän daimoniset voimat. Piilotajunnan (tai idin) villin kuriton sisältötulva on eräänlainen kauhea ”riivaus”. Joissakin tapauksissa hulluus voi olla seurausta siitä, että piilotajunnan sisältövirta murtautuu egon pystyttämien puolustusten läpi. Kaikki psykologit eivät kuitenkaan ajattele näin. Todellakin, Anna Freud omaksui toisenlaisen näkemyksen kuin isänsä, vaikka tässä yhteydessä emme pysähdy käymään läpi yksityiskohtaisemmin hänen tarkkanäköisiä teorioitaan ja psykologista koulukuntaansa.
Mielenkiintoisesti sen perustavan trauman valossa, jonka varassa koko ego-tietoisuus on, voimme nähdä Freudin elämäntyön ensimmäisenä hetkenä historiassa, jolloin ego-tietoisuus tunsi riittävää turvallisuutta kääntyäkseen tutkimaan omaa toimintaansa. Se on hyvä merkki. Ehkä paraneminen sittenkin tapahtuu.
Ennen psykoanalyysin nousua ihminen ei halunnut tutkia itseään. Kuten aiemmin mainittiin, kullakin aikakaudella siitä kiinnostui vain muutama poikkeuksellinen sielu. Tämä oli enemmän poikkeus kuin sääntö, ja vain vähän on muuttunut. Tästä huolimatta Freudin ajoista lähtien mielestä on tiedetty enemmän mielen toimesta.
Pian seurasi muita tarkkanäköisiä oppineita – miehiä, kuten Rank, Adler, Jung, Reich, Fromm ja Frankl sekä naisia, kuten Anna Freud, Klein, Miller ja Horney jne.
Freudin vallankumous oli saada meidät tunnistamaan ihmisen tiedostamaton puoli sekä energia, jota ihminen käyttää tukahduttaakseen tietoisuudesta ei-toivotut halunsa… Hän oli ensimmäinen tiedemies joka tutki syvyyttä – ihmisen sisäistä alamaailmaa – ja siksi hänen ajatuksillaan oli niin suuri vaikutus taiteilijoihin ja kirjailijoihin aikana jolloin useimmat psykiatrit edelleen kieltäytyivät ottamasta hänen teorioitaan vakavasti – Erich Fromm
Viimeisessä vuonna 1929 julkaistussa kirjassaan Civilization and its Discontents (Ahdistava kulttuurimme) Freud valitsee filosofisen näkökulman. Hän tarkastelee yhteiskuntaa ulkopuolisen silmin kysyäkseen mihin me kaikki olemme menossa. Hyväksyen yhteiskunnan ja sivilisaation tarpeellisuuden hän seuraa historioitsija Oswald Spenglerin suuntausta ja esittää tärkeitä kysymyksiä ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyen.
Toimivan psyyken mallinsa mukaan Freud kysyi, johtaako liiallinen akkulturaatio, kulttuuriin sopeutuminen vaistomaisten juurien katoamiseen. Mitä enemmän uppoudumme kulttuuriin – sosiaaliseen parveen – sitä enemmän ydinidentiteettimme heikkenee. Kuitenkin, mitä enemmän vetäydymme yhteydestä muihin ihmisiin, sitä todennäköisemmin menetämme kykymme empatiaan ja meihin tulvii daemonisen idin synkkä sisältö. Tältä osin Freud virheellisesti piti piilotajuntaa uhkaavana ja potentiaalisesti tuhoavana. Hänen tyttärensä oli se, joka käänsi kysymyksen ihmisen psykopatologian alkuperästä toisin päin.
Tätä synkän pelkistävää näkemystä ei voinut hyväksyä myöskään hänen suojattinsa Carl Jung. Anna Freudin ja George Groddeckin tapaan Jung palautti piilotajunnalle sen oleellisen ja välttämättömän luonteen. Sen sijaan, että olisi seurannut Freudin mallia ja nähnyt patologian eläimellisen epäsosiaalisen idin häiriönä, Jung näki neuroottisuuden ”Kollektiivisen Piilotajunnan” häiriönä.
Termi viittaa psyyken kerroksiin, jotka toimivat ikään kuin henkilökohtaisen tietoisuuden alapuolella. Jung löysi tämän tiedostamattoman psyykkisen kerrostuman toiminnan ensimmäisenä. Hän oli ensimmäinen, joka johdonmukaisesti kuvasi sen tunkeutumisen ja vaikutuksen valvetietoisuuteen, puhumattakaan unista ja fantasioista.
Tätä syvää kerrostumaa on mahdollista kutsua ”mytologiseksi”. Jung uskoi, että se on muinaisten muistojen ja fylogeneettisten kokemusten valtava kertymä – kaikkien ihmisten kokemukset pitkän historiallisen prosessin ajalta. Se on niin sanottu historian ”jalanjälki” meissä. Ilman tätä esi-isien muistia ei tietoisuutta voi olla ollenkaan. Ego-tietoisuus on asettunut tämän tiedostamattoman muistin pohjattoman säilön päälle. Tässä mielessä Jungin työ seurasi unohdetun saksalaisen idealisti Friedrich Schellingin syviä oivalluksia.
Kollektiivisen Piilotajunnan sisältöä, vaikka se olisi vaikeaa, hämmentävää ja epätodellista, ei pidä automaattisesti ajatella samana asiana kuin Freudin epäsosiaalinen id. Vaikka Kollektiivisen Piilotajunnan sisältö on toisinaan ilmiselvän ”petomaista” ja vaikka on totta, että tällainen sisältö joitakin ihmisiä perusteellisesti häiritsee, Jung ei ajatellut että syvä psyyke on välttämättä irrationaalinen tai paha.
Ainutlaatuisesta psyyken käsityksestään huolimatta Jung jakoi täysin Anna Freudin ja hänen seuraajiensa näkemyksen yhteiskunnan ratkaisevasta roolista jäsentensä patologisten taipumusten aiheuttajana.
Jos olemuksessamme on poikkeavia piirteitä, eivätkö ne ole oire epänormaalista yhteiskunnasta tai ainakin pakonomaisesta riippuvuudesta muiden yhteiskuntaan kuuluvien hyväksynnästä? Toisin sanoen idiin tavallisesti liitetty pirullisuus ei ehkä lopulta olekaan synnynnäistä. Se saattaa johtua alistavasta epänormaalista kulttuurista (tai Mitweltistä), jota asutamme sekä sen lakkaamattomista vaatimuksista elämänvoimaamme kohtaan. Siinä tapauksessa tiedostamattoman voimat on ymmärrettävä uudelleen. Eivätkö ne ole välttämätöntä ja oikeutettua kapinaa todellista pahaa vastaan?
Yksilön muodostama tai luoma piilotajunta ei varsinaisesti ole vastaus kulttuuriin, vaan se on kaiken kulttuurin tausta a priori – Dr. Beatrice Hinckle
Tutkimuslinjaansa jatkaessaan Jung vieraantui Freudista, ja vuonna 1912 tapahtunut välirikko mestarin kanssa melkein vei Jungin mielenterveyden. Hylkäämällä joitakin freudilaisia periaatteita hän kehitti oman terapiajärjestelmänsä, joka tunnetaan nimellä Analyyttinen Psykologia. Jokaisesta hänen järjestelmänsä osa-alueesta on mahdollista kirjoittaa kokoelmittain, mutta eräs tietty lähtökohta on varmasti aiheellista käsitellä tässä yhteydessä.
Kuten sanottu, Jungin kuva tiedostamattomasta ei ollut yhtä luotaantyöntävä ja ankea kuin Freudin. Koska muinaisesta menneisyydestämme tiedetään vain vähän, ei ole oikein olettaa, että idin sisältö on ainoastaan petomaista ja epäsosiaalista. Meidän ei tule ajatella, että taipumuksemme rikollisuuteen, ahneuteen ja pahuuteen ovat olemuksemme ydin. Kuten Nietzsche epäili, tällainen ajattelu saattaa olla valitettavaa perimää kristinuskosta. Lisäksi se on ajattelutapa, joka mahdollisesti tuottaa poikkeavuutta.
Toisin sanoen kyse ei ole siitä, että ihminen on ytimeltään villi ja petomainen – kuten Freud ajatteli – vaan siitä, että väärä näkemys Itsestä on itseään toteuttava ennustus, joka tuottaa pahaa ajattelua ja käytöstä. Se vaikuttaa loogiselta, sillä myönteisempi asenne Itseä kohtaan todellakin vähentää maailman pahuutta. Jung kysyy johtuuko ahdistuksemme, masennuksemme ja toimintahäiriömme tiedostamatta omaksutusta väärästä Itse-kuvasta, jota ammattilaiset sekä suurin osa kristillistettyä yhteiskuntaa tukee.
Ymmärryksensä kasvaessa Jung liitti tiedostamattoman havainnointiinsa olennaisen tärkeän seikan. Jungin mukaan piilotajunta on luonteeltaan spekulaarinen, heijastava. Se siis toimii eräänlaisen peilin tavoin. Käytännössä se tarkoittaa, että piilotajunta ei ole luonteeltaan muuttumaton. Se muuttuu sen asenteen mukaan, jolla sitä katsotaan. Kuvaannollisesti ilmaisten, jos ihminen kohtaa piilotajunnan mysteerit välinpitämättömästi, uteliaisuuttaan, skeptisesti tai kyltymättömällä asenteella, vastaan tuijottaa vääristyneet, pelottavat tai uhkaavat kasvot. Jos egon asenne toisaalta on myönteinen, välittävä, kiitollinen ja vilpitön, takaisin katsoo loistavat, kutsuvat, ystävälliset ja enkelimäiset kasvot. Tästä näemme että Jungin mielenfilosofia on pohjimmiltaan Personalistinen. Itse on mitä ihminen haluaa sen olevan.
Jungin lähestymistapa oli erilainen kuin Freudin, koska hän ei luottanut ainoastaan keskusteluun ja sanoihin. Hän laittoi asiakkaansa maalaamaan kuvia, vetäytymään luontoon ja pohtimaan eläinsymboliikkaa. Hän kehotti kiinnittämään huomiota epätavanomaisiin tapahtumiin ympärillä, erikoisiin ”synkronisiteetteihin” ja tarkkailemaan kehon tiloja. Freudin tavoin hän korosti unisymboliikan olevan tärkein portti piilotajunnan salaisuuksiin.
Tämä vie meidät toisen uusfreudilaisen, suuren Wilhelm Reichin ylivertaisen työn äärelle. Pääosin George Groddeckin terapeuttisen lähestymistavan innoittamana Reich keskittyi lähes kokonaan ”kehonkieleen”. Myöhemmin hänen menetelmiään sovelsivat käyttöön Arthur Janov, Alexander Lowen, Ida Rolf, Moshe Feldenkrais, Frederick Matthias Alexander ja Randolf Stone.
Reich purki Freudin toimivan mutta liian yksinkertaistetun psyyken mallin ja uskoi, että psykologian teho hoitomuotona on heikentynyt, koska se laiminlyö soman eli kehon. Psykologia on itseasiassa psykosomaattista. Hänen mukaansa patologia on seurausta bioenergian puutostilasta. Tämä elämänvoiman puutos- ja heikkoustila johtuu ”kehopanssarista”, joka puolestaan on patologinen reaktio kodin ja yhteiskunnan suunnalta tulevaan paineisiin ja kaltoinkohteluihin. Reichiläisille fyysinen ja psyykkinen patologia on osa syvempää sairautta, joka tunnetaan nimellä ”Tunnerutto”. Ja se on kaikilla.
Myös yleiset teoriat ”tiedostamattomasta” on purettava. Reich ei hyväksynyt reduktionistista freudilaista mallia. Vaikka se selittääkin paljon, se myös jättää pois olennaisia faktoja. Reichin mielestä asioissa alkaa olla järkeä, kun näemme kehon olevan tiedostamaton.
Niinpä mielen hämähäkinseittien täyttämän ullakon tai maanalaisen tyrmän sijaan se, jonka jätämme huomiotta, jota laiminlyömme ja pidämme vastenmielisenä – jota pidämme mysteerinä – on oma fyysinen kehomme.
Syvä paraneminen ei siis tule kyseeseen ennen kuin tulemme ulos päämme sisältä ja tunnistamme olevamme kehollista bioenergiaa. Reichin dynaamiseen terapiaan kuului bioenergian herättäminen ja uudelleen suuntaus, kehopanssarin purkaminen sekä ihmisen ytimissä sijaitsevan orgonisen kentän tai elämänvoiman elvyttäminen. Reichin mielestä kehon ydin on todellinen tiedostamaton, keskiosan energiavirta ja lihaksisto muodostavat yliminän sekä kehon pinta egon. Siten patologia ei perustu – kuten Freud ajatteli – estoiseen tai kieroutuneeseen seksuaalisuuteen vaan elinvoiman estymiseen ja lamaantumiseen koko kehon alueella.
Psyyken perusta on soma ja evoluutiossa soma oli ensin. Psyyke sai alkunsa fyysisen toiminnon mielikuvituksellisesta kehittelystä, jonka tärkein tehtävä oli sitoa yhteen aiemmat kokemukset, potentiaalit ja nykyhetken tietoisuus sekä tulevaisuuden odotus… – D. W. Winicott
Ottaen huomioon, että yhteiskuntamme on raskaasti panssaroitu ja patologinen – ja ottaen huomioon, että kulttuurimme on ultra-feminiinistynyt ja antipsykologinen – vallitsevan tilanteen parantaminen ei ole helppoa. Erityisen vaikeaa tämä on vanhemmille, jotka sokeasti kasvattavat lapsistaan vahvasti panssaroituja. Reich halusi opettaa maailmaa Tunneruton yleisyydestä, jotta vanhemmista ja opettajista tulisi herkempiä lapsille, joiden luontaiset energiat ovat panssaroimattomia ennen kulttuurin järjettömien määräilyjen kohtaamista. Reichin päämäärä estettiin johdonmukaisesti. Hänestä tehtiin hylkiö Itävallassa ja Saksassa, hänet karkotettiin Norjasta, maailma tuomitsi hänet huijariksi ja lopulta hänet pidätettiin ja vangittiin. Hän kuoli liittovaltion vankilassa vuonna 1957 ensimmäisenä amerikkalaisena miehenä, jonka kirjat, paperit ja välineet viranomaiset polttivat.
Näen vahvan korrelaation Reichin bioenergiateorian ja -praktiikan sekä Jungin määrittelemän ”Varjo”-arkkityypin välillä. Mielestäni – tiukasti Reichin malliin pitäytyen – keho ja Varjo ovat yksi ja sama asia. Siksi niin sanotun Varjotyön on oltava kehopanssarin ja Tunneruton systemaattista vähentämistä. Tämä uudelleenmäärittely on välttämätön. Se ei pura Freudin topografista mallia vaan täydentää sen.
Toinen Freudin läheinen työtoveri, joka irtaantui oppi-isästään, oli hänen pitkäaikainen sihteerinsä Otto Rank. Rank kehitti oman ainutlaatuisen järjestelmänsä. ”Tahtoterapia” ei keskittynyt niinkään ihmisen lapsuuteen kuin hänen elämän laatuun tässä ja nyt. Rank ei ollut valmis jatkamaan terapiaistuntoja kuukausia tai vuosia kuunnellen asiakkaan loputtomia lapsuusselityksiä. Hän alkoikin aavistaa kuulevansa ainoastaan niitä – selityksiä. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä todellisuudessa on tapahtunut. Ne ovat vain henkilön muistikuvia, jotka voivat olla totta – mutta todennäköisemmin ovat kaunisteltuja tai vääristyneitä. Joka tapauksessa niitä ei voi helposti falsifioida. Suurimmaksi osaksi on luotettava asiakkaan sanaan ja tämä ei Rankia täysin vakuuttanut. Hän tiesi että huijareita on paljon, koska oli ollut tekemisissä sen varakkaan ja itsekeskeisen asiakaslauman kanssa, joka päivittäin jonotti Freudin ovella hakemassa ”isällisiä” neuvoja. Hän halusi psykoanalyysin vapauttavan ja voimaannuttavan ihmisiä eikä tekevän heistä infantiileja.
Rankin tärkein kirja joudutti hänen eroaan Freudista. Teos on nimeltään The Trauma of Birth ja se on ylivertainen oidipuskompleksi-teorian kritiikki. Freud lähipiireineen hylkäsi nopeasti Rankin aiheeseen liittyvät tarkkanäköiset havainnot. Niin yksin näkemyksineen kuin olikin, Rank jatkoi uraansa rohkeasti, ja hänestä tuli yksi 1900-luvun syvällisimmistä ja arvostetuimmista ajattelijoista. Hänen näkemyksensä piilotajunnan luonteesta on huikean omaperäinen ja oivaltava.
Asiakkaisiin ja heidän ongelmiinsa liittyen Rank huomasi, että näkemys lapsuuskokemuksiin oli positiivisempi, jos nykyinen elämä muuttui tuottavaksi ja tyydyttäväksi. Heidän muistonsa eivät olleet enää yhtä synkkiä eikä heidän asenteensa yhtä katkera ja syyttävä. Tämän seurauksena hän keskitti huomionsa asiakkaan elämänlaatuun nykyhetkessä.
Tiedostamattomaan hän suhtautui ensin pragmaattisesti. Osittain se on yksinkertainen osaamattomuuden tai tietämättömyyden tila. En tiedä millaista on lentää helikopterilla tai olla norsu. En tiedä millaista on Pietarissa tai Kuun pimeällä puolella. Moniakaan asioita en tiedä, enkä ehkä tule koskaan tietämään. On siis mahdollista sanoa, että niiden suhteen olen ”tiedostamaton”. Tässä on varmasti yksi toimiva määritelmä, totesi Rank. Itse asiassa ”tulevaisuuden” suhteen ihminen on lähes kokonaan tiedostamaton. Tila yksinkertaisesti viittasi kaikkeen mikä jää ihmisen välittömän huomion ja keskittymisen ulkopuolelle.
Huomattavasti pidemmälle tiedostamattoman ymmärtäjänä ja kuvaajana Rank eteni The Trauma of Birth –teoksessa esittämissään teorioissa. Hänen kiistellyin teoriansa on sovellus Freudin kuuluisasta oidipuskompleksi-mallista. Hän väitti että vaikka lapsi aikuistuu, hän salaisesti haluaa palata takaisin kohdun mukavuuteen. Koska tämä on fyysisesti mahdotonta, fantasioidaan niin sanottu ”sijaiskohtu”. Toisin sanoen kehitellään kohtua jäljitteleviä ympäristöjä. Keskiverto kaupunkiympäristön näkymä sen monine arkkitehtonisine rakennuksineen, tiloineen ja muotoineen (hallintokeskukset, areenat, ostoskeskukset, kirkot, elokuvateatterit jne.) vakuutti Rankin, että tämä oireyhtymä toimii tiedostavan tason alapuolella.
Äidin kohtuun ei voi palata fyysisesti, mutta sikiöaikaa on mahdollista simuloida tai jäljitellä. Tämä ei selitä ainoastaan urbaanin kansalaisen ympäristöä, vaan myös useiden kotien, hallintokeskusten ja urheiluareenoiden suunnittelun. Se selittää poliittisen uskollisuuden sekä tiettyjen puolueiden ja johtajien tukemisen. Rankin mukaan se on Joukkotietoisuuden lähde.
Psykologi Gustave Le Bon ajatteli samoin todetessaan että Massamieli on ehdottomasti sijaiskohtu. Molemmat miehet näkivät yhteiskunnan kehämäisyyden tämän tiedostamattoman pakkomielteen ilmentymänä. Se on avain kommunitarististen liikkeiden ja niiden utopististen tulevaisuuden paratiisimaisten ”globaali kylä” -visioiden ymmärtämiseen. Rankin mukaan se myös selittää miksi niin monet neurootikot pakenevat todellisuuden kohtaamista. He tulevat terapiaan maatakseen sohvalla hämärässä huoneessa ja puhuakseen silmät kiinni loputtomasti lapsuudestaan. ”Mitä tässä oikeasti tapahtuu?” kysyi Rank. Eikö tämä kaikki ole jokseenkin outoa?
Näin hän muodosti teoriansa tiedostamattomasta. Sijaiskohdun tila ei löydy ainoastaan feminiinistyneistä kaupunkien hallintokeskusympäristöistä, ostoskeskuksista, areenoista ja naapurustoista. Se löytyy myös psyykestä. Sijaiskohtu on päässämme, tiedostamattomana. Kannamme kohtua mielemme sisällä, paikkaa, jonne vetäydymme unelmoimaan, fantasioimaan sekä kuvittelemaan itsestämme suuria. Se on maailmalta suljettu levon ja toipumisen paikka. Se on paikka, jonne öisin luonnostaan menemme. Noin kymmenen tunnin ajan koemme saman unohduksen ja uppoutumisen tunteen kuin kerran esioidipaalisessa vaiheessa, jolloin kaikki tuli valmiina kuin manulle illallinen eikä todellisuus ollut tunkeileva, haastava, vaivalloinen ja epämukava. On mahdollista jopa sanoa, että se mitä kutsumme ”mieleksi” on tyyppiesimerkki sijaiskohdusta.
Ihmiset kaipaavat kohtumaista lepopaikkaa ja tarttuvat globalistien houkutteleviin lupauksiin. He haluavat saada mielensä pois omista mielistään. Tästä johtuu Rankin mukaan psykoanalyysin synty. Neuroottinen ihminen todellisuuden paineiden tulvassa – aikuiselämän uuvuttamana ja itsepetoksessaan – kehittää lukemattomia ”mielenterveysongelmia” asiantuntijoiden hoideltavaksi. Paranemisen sijaan hänen tilansa pahenee. Vuosien terapiasta huolimatta maailma todellakin on muuttunut huonompaan suuntaan, ja Rankia tilanne ei naurattanut. Hänen syvällinen tutkimuksensa johti hänet ongelman juurille. Hänen mukaansa psykopatologia ei ole siksi, että se on todellista vaan siksi, että se on fiktiivistä. Se on pseudopatologiaa, joka vaatii isällisten asiantuntijoiden ja neuvonantajien hoitoa ympäristöissä, jotka jäljittelevät turvallista ja hiljaista kohtua.
Rankin käsityksen mukaan psykiatrit muodostavat eräänlaisen papiston, samaan tapaan kuin uskonnoissa. Edeltäjänsä Nietzschen tavoin Rank piti ihmisissä ilmenevää passiivisuutta ja tottelevaisuutta – heidän tarvettaan hierarkioihin ja patriarkkoihin – kristinuskon aikaansaannoksena. Psykiatrit muodostavat modernin ihmisyyttä leimaavan hegemonian. Pappi näkee ihmisen ”syntisenä” ja psykiatri puolestaan perverssinä tai poikkeavana. Nämä Rankin ajatukset innoittivat kirjailija ja kriitikko Karl Kraussia ja libertaristipsykologi Thomas Szaszia, joilla oli paljon sanottavaa ihmiskunnan institutionalisoinnista ja lääketieteellistämisestä.
…jokainen halu ja jokainen nautinto on täynnä kaipuuta päästä takaisin äidin kehoon – George Groddeck
…jopa napanuoran katkaisun jälkeen säilyy syvä kaipaus kumota eron tila, palata kohtuun tai löytää uusi täydellisen suojattu ja turvattu paikka – Erich Fromm
Olen tullut johtopäätökseen, että syntymähetkestä lähtien ihmistä hallitsee jatkuva regressiivinen pyrkimys palauttaa kohdunsisäinen tila ja pitää siitä järkkymättömän tiukasti kiinni ikäänkuin maagis-hallusinatorisin keinoin, positiivisten ja negatiivisten harhojen avulla – Sandor Ferenczi
Ouroboros-mystiikka on kaipuuta palata kohdun illusoriseen paratiisiin, epäonnistumista itsensä maailmaan maadoittamisessa – John P. Conger
Kirjoissaan, kuten The Myth of Mental Illness, Szasz käsittelee ihmisen taipumusta teeskennellä sairautta vältellessään vastuunottoa elämästään. Hän käsittelee myös sellaisten lääketieteellisten laitosten petollisuutta, jotka eivät kategorisoi ihmisen väärää käytöstä pahuudeksi, vaan mielen häiriöksi tai ”sairaudeksi”. Näin ollen mieleltään häiriintyneellä potilaalla tai vangilla ei ole syytä nähdä itseään syyllisenä väärään käytökseensä eikä yhteiskunnan tarvitse tuomita häntä moraalittomuudesta. Pahuus on yksinkertaisesti aivojen toimintahäiriö. Lääke siihen tuotetaan jossain kalliissa ja kirkkaasti valaistussa kemian labrassa jossainpäin, joten kaikki hyvin. Valkotakkiset reintävät hätiin, tuli mitä tuli.
Myös uusfreudilainen psykologi Karen Horney käsitteli sairauden teeskentelyn ongelmaa. Freudin esimerkkiä seuraten hän muodosti teorian yliminästä ja sen toiminnasta. Keskittyen Freudin mallin neljänteen osaan, ego-ideaaliin, hän korosti vanhempien ja yhteiskunnan vaikutuksesta syntyvän sisäisen minäkuvan merkitystä. Koska näiden vaikutus on suurelta osin pahansuopa, kuten Anna Freud osoitti, jää minäkuva väistämättä vajaaksi. Se on usein ristiriidassa syvemmän alkuperäisen minäkuvan kanssa, jonka omatunto ja Aito Itse säilyttävät.
Alkuperäisen minäkuvan tukahduttaa ja hylkää ego, joka etsii turvaa muuntautumalla ulkoisen hyväksynnän mukaan. Tällä vanhempien ja yhteiskunnan vaatimuksiin ja normeihin mukautumisella on Horneyn mukaan suora vaikutus psykopatologian syntyyn. Yliminä ja ego-ideaali ovat kiistattomat syyt useimpiin neurooseihin. Niiden muodostama väärä minäkuva on törmäyskurssilla lapsen aidon Itse-kuvan kanssa aiheuttaen homeostaasin, sisäisen tasapainon, pysyvän häiriötilan.
Yhteisön osana olemme taipuvaisia kieltämään todellisen Itse-kuvamme tai Itse-mallimme. Vanhempien ja yhteiskunnan järjettömät vaatimukset nousevat etusijalle edellyttämään mukautumista ja tottelevaisuutta. Mukautuessamme emme kuitenkaan ole vapaita ja sopeutuneita, koska väärennetyn minäkuvan omaksuminen aiheuttaa meissä kätkettyä häpeää ja itseinhoa, mikä puolestaan lisää epävakautta ja tukahduttamista. Tätä oireyhtymää käsitteli pääasiassa eksistentiaalipsykologit, joiden koulukunta on kiitollisuudenvelassa Otto Rankin ja Martin Heideggerin opeille.
Horney näki psykoterapian jokseenkin epäaitona prosessina. Rankin tavoin hänkin oli hyvin skeptinen asiakkaan motiivien suhteen. Tuleeko asiakas terapiaan todellakin aidosti totuutta ja paranemista etsien? Horney ei uskonut niin. Hänen mukaansa asiakas hakee hoitoa vaivoihin, jotka eivät ole aitoja ja todellisia. Tämän vuoksi heidän psyykkisiin vaivoihinsa ei kannata välttämättä uskoa. Ne ovat usein vain silmänlumeena peittämässä syvempiä oireyhtymiä, joiden kohtaamista hän haluaa mieluummin välttää. Tämä itsepetoksessa tapahtuva terapeutin huijaaminen on asiakkaan todellista häiriintyneisyyttä.
Asiakkaat vähättelevät ja kieltävät todelliset syvemmät ongelmansa huolettomasti. Horney ymmärsi, että nämä oireyhtymät kuitenkin nousevat pintaan saadakseen aikaan aitoa eksistentiaalista muutosta ja kasvua. Tämä uhkaa asiakkaan sisäistämää sosiaalisesti hyväksyttyä minäkuvaa, puhumattakaan hänen kotiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvistä velvoitteista. Niinpä sen sijaan, että alkaisi käsitellä todellisia tunne-elämän ongelmiaan, hän kehittelee ovelasti esteeksi pseudo-ongelmien padon. Teeskentelyn tarkoitus on saada terapiasta pintapuolinen ”kevätsiivous” ennen epänormaaliin yhteiskuntaan paluuta itsensä oi-niin-paljon-paremmaksi tuntien. Terapeutti on kuin automekaanikko, joka saa maksun siitä että parantaa ”toimintakykyä” – ei sielua.
Horney ei kuitenkaan ollut valmis pyörimään ympäri huonetta syvässä kieltämisen tilassa olevan asiakkaan kanssa. Hän ei antanut manipuloida ja huijata itseään. Rankin näkemyksiä seuraten hän kehitti järjestelmän, jonka avulla teeskentelevän asiakkaan valheellinen persoona oli mahdollista murtaa. Hän pyrki murtautumaan asiakkaan kehittämän epäaidon “Idealisoidun Kuvan” läpi ja heikentämään sen vaikutusta.
Tietenkin Horney ja Rank olivat oikeassa. Sartren, Kraussin ja Szaszin tapaan heidän huolensa tämän irvokkuuden laajemmista seurannaisvaikutuksista oli oikea. Eikö se johtaisi paitsi itsepetoksen lisääntymiseen myös uhriutumista tukevaan kulttuuriin? Jean-Paul Sartre todellakin varoitti taipumuksestamme vastuun kieltämiseen. Nyt sen sijaan, että voi syyttää äiskää ja iskää, koulukiusaajia tai ”hallitusta”, voi syyttää omia ikäviä ”viettejään” ja ”kompleksejaan”. Katsokaas kun se on minun libidoni tohtori…sille en voi mitään…minulla on näitä psyykkisiä vaivoja, kuten tiedät…pelkään kamalasti naisia, mustia kissoja ja venäläisiä…
”Ei kiitos”, sanoo Sartre, ”yhteiskunnat ovat jo tarpeeksi skitsogeenisiä ilman tällaista”. Horney oli samaa mieltä. Tietenkin yhteiskunnassa eläminen ja todellisuuden kohtaaminen tuo mukanaan loukkauksia ja vaikeuksia, mutta tilanne voi ainoastaan huonontua, jos vastuuta paetessaan ihminen kehittää kaikenlaisia pseudo-vaivoja esittäen itselleen etsivänsä neuvoja ja kohentavansa elämäänsä.
Nykyään neuroottinen tyyppi kääntyy mieluiten sellaisen psykiatrin puoleen, joka ratkaisee hänen ongelmansa määräämällä pillerin tai kaksi. En tarvitse terapiaa liian älykkäiltä psykologeilta, joille naamioni eivät mene läpi.
Mitä tiedostamattomaan tulee, Horneyn kokemukset osoittivat, että asiakas peittää Idealisoidun Kuvan avulla varsinaisen luonteensa. Hän on niin erkaantunut todellisesta Itse-kuvastaan ja omatunnostaan, että on kyvytön kohtaamaan fasadin läpi tunkeutuvaa piilotajunnan sisältöä. Tämä tunkeutuminen aiheuttaa hankalia tunteita ja mielialoja, jotka pyritään korjaamaan nopealla ”virityksellä”. Tehokkuus on säilytettävä…aika on rahaa…Eläköön suorittajat!
Idealisoidun Kuvan tarkoitus on tuottaa henkilölle ulkoista hyväksyntää tehokkaasti ja vaivattomasti. Mitä enemmän hyväksyntää tulee, sitä vahvemmaksi kuva kasvaa – ja vahinko Itseä kohtaan on täydellinen. Se ei kuitenkaan ole lopullinen tila. Sitä, mikä on luonnollista ja orgaanista, on mahdoton pysyvästi siirtää sivuun tai tappaa. Kuten Freud ja Jung painottivat, meidän on valmistauduttava ”tukahdutetun paluuseen”. Usein juuri epäaidon kuvan horjumisen tai murtumisen aikaansaama ahdinko saa ihmisen kääntymään terapeutin puoleen. Tällaiselle henkilölle terapia ei ole todellisen Itsen henkiin herättämistä vaan sen vastustajan – valeminän – paikkailua ja vahvistamista.
Yksi kiehtovimmista tiedostamattoman kuvauksista on edesmenneen psykologi Julian Jaynesin käsialaa. Hän käsitteli tietoisuuden kehitystä esihistoriallisista ajoista lähtien ja Immanuel Velikovskyn tavoin kannatti teoriaa, jonka mukaan muinaiset järkyttävän traumaattiset tapahtumat ovat suurin psyykkisen epävakauden syy. Aivojen jakautuminen on seurausta tästä. Valitettavasti teoriasta ei ole enempää kuin muutama maininta.
Trauman merkit ovat säilyneet myös aivojen erikoislaatuisuudessa. Yksi ilmiö tästä on pään sisäinen ”avaruus”, jossa koemme ajattelun tapahtuvan. Tila ei kuitenkaan ole enempää kuin avaruuden metafora, joka pohjautunee hengityksen liikkeeseen ulkoisesta maailmasta sisäiseen ja takaisin. Jokatapauksessa siksi koemme, että ajattelulla on sisäinen ”maailma”. Useimmat ihmiset eivät koskaan kiinnitä huomiota tähän virhetulkintaan tai kyseenalaista sitä. Mielen toiminta vaikuttaa olevan alusta pitäen illusorista. Mitä tämä merkitsee ajattelun todenmukaisuuden kannalta ylipäätään, ja mikä voisi olla vaihtoehtoinen kognitiotapa? Kaikki on hyvin paradoksaalista ja selittämätöntä.
Eräs filosofi, jolla oli tämänkaltaisiin käsittämättömyyksiin vakuuttava vastaus oli Benedetto Croce. Hän muistutti, että mielen pääasiallinen kyky ja tehtävä on luoda kuvia. Se on, kuten Ayn Rand sitä kutsui, käsityskyvyn voima. Ei tässä mitään mysteeriä ole herra Jaynes, sanoo crocealainen… Sisäinen avaruus on yksinkertaisesti kätevä ja tarpeellinen kuva, jonka mieli – jonka päätehtävä kuvien valmistus on – tuottaa. Sen pituinen se.
Blaken, Crocen, Rankin, Holderlinin ja Rilken kaltaisten ajattelijoiden mukaan ihminen – ja tiedostamaton – on mahdollista määritellä oikein, kun ihminen nähdään Taiteilijana. Miten muuten syvä mieli on mahdollista ymmärtää? Se ei ole ainoastaan geneettinen muistimme – lukemattomat tapahtumat ikuisuuden ajalta – seuraus, vaan selittämätön pyhän veden malja, josta mielikuvituksemme ammentaa tietoisuuden ja ajattelun todellista perustaa – kuvakieltä. Vain Esteettisen elämännäkemyksen kautta ihmiskunnan mysteerit alkavat aueta.
Näin ollen tiedostamaton ei ole vain ihmiskunnan esi-isiltä peritty valmius luoda kuvia ja taidetta, vaan niiden lähde. Mielessä ei ole ”ideoita”, koska idea on itse asiassa kuva. Asia varmistuu kun muistetaan, että myös mielikuva itsestämme on ainoastaan kuva. Se mitä kutsumme Itseksi on Itsen tuottama kuva. Syvin olemuksemme on puhdasta Taidetta.
Rinnassasi kannat Taivaasi ja Maasi, sekä kaiken mihin huomiosi kiinnität; vaikka se näyttäisi ulkoiselta, se on sisälläsi; Mielikuvituksessasi, josta tämä kuolevaisuuden maailma on vain varjo – William Blake
Amerikkalainen psykologi Ernest Hilgard löysi, että mielen syvimmässä kerroksessa on ”Piilotarkkailija”. Vuosia yksityiskohtaisesti syvän hypnoosin aiheuttamia aivoaaltojen ja kognitiivisten tilojen muutoksia havainnoituaan tutkijat löysivät mielestä alueen, jota ei voi pakottaa, ja jolla on kaikkialle ulottuva tietoisuus jokapäiväisen elämämme tapahtumista.
Hilgardin tutkimus vahvistaa Carl Jungin käsityksen, jonka mukaan Aito Itse on keskeisin mentaalisia toimintoja johtava arkkityyppi. Oman ajattelumme sijaan me reagoimmekin Itsen ajatteluun. Oma ajattelumme onkin siis todellisen ajattelun tiellä. Ego ohittaa Itsen ohjauksen kerta toisensa jälkeen, kaaokseen johdattaen. Neuroosi on näin ollen ymmärrettävä seuraukseksi egon jatkuvista rikkeistä Itseä kohtaan.
Filosofeilla Immanuel Kant, Friedrich Schelling ja Georg Hegel oli paljon sanottavaa tiedostamattoman alkuperästä ja luonteesta. Itseasiassa Schelling – unohdettu filosofi – oli se, joka ensimmäisenä käytti termiä ”tiedostamaton”.
Schellingin mukaan tiedostamaton on muinaisen muistin varasto. Se on itse asiassa luonnon jalanjälki meissä. Kauan ennen Jungin ”Kollektiivisen Piilotajunnan” teoriaa Schelling tiesi, että tiedostamattomaan psyykeen on painettu ihmiskunnan yhteisen fylogeneettisen kokemuksen alkukuvat. Hän tunnisti, että Ihminen Taiteilijana etsii taiteen kautta mahdollisuutta ilmaista tätä, eikä koe mieltään terveeksi tai elämäänsä tarkoitukselliseksi, jos tämä pyrkimys estetään. Suurin taide ei puhu ainoastaan välittömistä tapahtumista ja olosuhteista, vaan kantaa mukanaan menneisyyden nostalgiaa. Psyyke on menneisyyden valtavan sumuisen vuoren päällä ja nousee siitä. Kuten Freud sanoi: mikään psyykessä ei ole kadonnut tai unohtunut.
Kant käsitti tiedostamattoman olevan psyykkinen toisinto ja seuraus suuremmista, ihmisälylle käsittämättömistä mysteereistä. Korkeinta mysteeriä hän kutsui nimillä Noumenon tai Noumenal. Älyllä käsitettävää maailmaa hän kutsui fenomenaaliseksi. Hänen mielestään ei ole yllättävää, että meistä löytyy Noumenonin vastaavuus – jatkuva muistutus sen läheisyydestä, josta emme voi tietää mitään. Hänen mukaansa meidän on leikattava järjeltä siivet ja tehtävä tilaa uskolle. Lisäksi meidän on elettävä tinkimättömän moraalisesti valmistautuessamme siihen, että Noumenal jonain päivänä kommunikoi kanssamme omalla hienovaraisella tavallaan.
Hegelin näkemys oli jokseenkin erilainen. Schellingin tapaan hänenkin kiintopisteensä oli historia. Molempien käsitys historiasta oli kuitenkin ihmisen fylogeneettista prosessia laajempi. Historia ja aika ovat seurausta paljon suuremmasta ja ylevämmästä prosessista – Geistin tai Hengen prosessista. Toisin kuin Kant, he eivät ajatelleet Hengen olevan ajan ja tilan yläpuolella. Pikemminkin aika ja avaruus ovat Hengen havaittavia ilmenemismuotoja.
Se mitä tunnemme mielenä kahdessa eri modaliteetissa – tietoinen ja tiedostamaton – ei voi olla kokonainen ennen kuin ymmärrämme tämän Hengen valtavan ja salaperäisen liikkeen. Sen suuri matka kohti voiman ja tietoisuuden päätepistettä on kaiverrettuna tiedostamattomaan. Schelling korosti, että kognition havaittavat järjestelmät, niin tehokkaita ja ainutlaatuisia kuin ovatkin, eivät koskaan pysty tunkeutumaan omaan perustaansa päästäkseen ymmärrykseen tietoisuuden synnystä. Havaittavat järjestelmät – ego tai vasen aivolohko – kykenevät tarjoamaan vain vaillinaisia selityksiä ja spekulaatioita. Ne ovat itserajoittavia, niiden oman tutkimustyön estäessä muun kuin osittaisen käsittämisen. Sama tilanne hämmentää kvanttiteoreetikkoja. Itse havainnointi muuttaa sitä, mitä tarkastellaan. Sen sijaan että havainnointi toisi selvyyttä olemassaolevaan, se hämärtää sitä.
Hegel omaksui toisenlaisen ja pragmaattisemman tulokulman. Kaikki mikä on mahdollista nähdä on nähtävillä, joten jatketaan eteenpäin. Ei jauheta käsittämättömistä mysteereistä. Ylistetään sitä, mitä järki ja äly saavat aikaan nyt ja miten ne ovat meitä hyödyttäneet. Aikanaan löydetään lisää, joten keskitytään siihen.
Lastenpsykologit Melanie Klein ja Alice Miller – Wilhelm Reichin, Anna Freudin ja Karen Horneyn jalanjäljissä – vakuuttuivat, että tiedostamaton tulisi ymmärtää vanhempien huonon kohtelun ja hyväksikäytön lapselle aiheuttaman raivon säilönä.
Koska lapsi ei voi ilmaista avoimesti kaikkivoipia puolijumalia kohtaan tuntemaansa raivoa, se on kätkettävä ja tukahdutettava. Kun tämä tukahduttaminen lakkaa toimimasta, raivo ilmenee erilaisilla epäsuorilla tavoilla. Itku, kiukuttelu, unettomuus, painajaiset, siivottomuus, yökastelu, hampaiden narskuttelu, kynsien pureskelu, tic-oireet, puhehäiriöt, sisaruskateus, sotkuisuus, viehtymys ruumiin eritteisiin ja päästöihin, sylkeminen, nyppiminen, kiroilu, itsepäisyys, valehtelu, väärinkäytökset ja rikollisuus ovat kaikki seurausta aitojen ja todellisten tunteiden kieltämisestä. Monet lapsuuden vaivat kuten vatsakipu, astma, unettomuus, levottomuus, hyperaktiivisuus, likinäköisyys, lukihäiriö, raivonpurkaukset, kiusaaminen, vetäytyminen ja niin edelleen kertovat myös taustalla olevista tunnehäiriöistä, jotka johtuvat salatusta inhosta.
Fyysinen ja tauoton vanhempaan takertuminen kertoo myös ennemminkin vihasta kuin todellisesta tarpeesta. Lapsi takertuu peittääkseen vanhemmalta todelliset tunteensa. Tämä on vain yksi esimerkki lapsellisesta häpeästä ja teeskentelystä, joka nousee heikon ja riippuvaisen tarpeesta lepyttää pelolla ja uhkailulla kontrolloivien vallankäyttäjien egoja. Kestää aikaa ennen kuin lapsi käsittää, miksi hän haluaa tappaa rakastamansa ihmiset.
Erityisesti Klein pani merkille, että lapset ilmaisevat leikkiessään epäsuorasti fantasian kautta todelliset aikeensa inhottavia vanhempia kohtaan. Kun kodin tavaroita rikotaan, kynitään tai turmellaan, kun lelujunia tai -autoja ajetaan yhteen tai hajotetaan, kun nukkeja silvotaan, kun toimintahahmot aseistetaan hampaisiin asti ja laitetaan tappelemaan hirviöiden kanssa, kun väkivaltaisia videopelejä pelataan, ja kun lahjaksi toivotaan jonkinlaisia aseita – miekkoja, tikareita, pyssyjä, lasereita, kamppailuvarusteita, piikkejä, niittejä ja niin edelleen – lapsi tai nuori aikuinen pyrkii lievittämään häntä alitajuisesti vaivaavaa jännitettä – aitoa jännitettä joka on vapaana rehottavan Adultismin suora seuraus.
Heidän samaistumisensa voimakkaisiin, sankarillisiin hahmoihin on seurausta samasta ahdingosta. Heidän perverssi kiinnostuksensa antisankarihahmoihin on vielä selvempi merkki salatusta oireyhtymästä. Painajaiset murtovarkaista tai tuhopolttajista sekä fantasiat noidista, ihmissusista, vampyyreistä ja demoneista ja niin edelleen kertovat heidän toivostaan löytää voimakkaita fyysisiä ja henkisiä liittolaisia taistelussa vihattuja vanhempia vastaan. Tämä voi jatkua teini-iässä ilmeten kiinnostuksena pukeutua likaisiin ja repaleisiin vaatteisiin (ikään kuin olisi tapeltu henkensä edestä) sekä kiinnostuksena teräviin aseisiin, videopeleihin, graffiteihin, aggressiiviseen musiikkiin, kauhuelokuviin, zombeihin, väkivaltaiseen pornografiaan, roistoihin, sarjamurhaajiin, taistelulajeihin, sotaan, myrkkyihin, kemikaaleihin ja niin edelleen.
Lyhyesti sanoen tässä teoriassa tiedostamaton nähdään välttämättömänä piilona, jonne kiehuvat raivon, häpeän, syyllisyyden ja halveksunnan tunteet kätketään. Edes yksi kymmenestä miljoonasta vanhemmasta ei ole tästä itsensä tai lastensa osalta tietoinen.
Yhden pois jättämäni teorian mukaan tiedostamaton on syvän empatian säilö, joka saa meidät kiinnostumaan yhteydestä muihin ihmisiin tässä maailmassa. Ilman tätä luonnollista empatiavarastoa emme koskaan pääsisi autistisesta ja semioottisesta vaiheesta eteenpäin ja haluaisi kohdata maailmaa. Pysyisimme taantuneina maailman vihaajina.
Todellakin, empatiakyvyttöminä emme välittäisi itsestämme tai hyvinvoinnistamme. Niin vanhempien despoottisuuden heikentämä kuin se usein onkin, juuri tämä tiedostamattoman rooli mahdollistaa paikkansapitämättömien vanhempiin liittyvien mielikuvien purkamisen ja hylkäämisen. Riippumatta siitä miten vääristyneen kuvan vanhemmat pakottavat meidät heistä omaksumaan, olemme vapaita poistamaan sen aidomman ja terveemmän tieltä. Mielikuvituksemme ja omatuntomme avulla etsimme maailmasta esikuvia ja sankareita samaistuaksemme realistisempiin kuviin.
Tämä johtaa meidät kysymykseen psykologian todellisesta arvosta. Väitän, että sillä on suuri arvo, ja sanon sen tiedostaen täysin sen puutteellisuuden ja vaillinaisuuden. Samoin olen tietoinen Sartren, Krausin, Szaszin, Laingin ja muiden terävästä kritiikistä.
Niistä huolimatta kysyn miten muuten voimme kohdata Adultismin ja lapsuuden ahdistuksen ongelman? Miten muuten tietäisimme kehopanssarista ja Tunnerutosta? Mikä muu varoittaisi meitä yliminän ja omatunnon välisestä konfliktista? Mikä muu puolustaisi introversiota, Itsetutkiskelua, Itsetuntemusta ja Itseilmaisua? Mikä käsittelisi individuaatiota ja Itsetunnon rakentamista? Miten muuten voisimme ymmärtää outoa itsetuhoista käyttäytymistä ja mikä muu nostaisi psykopatologian keskeiseen tarkasteluun? Mikä muu tarjoaisi mahdollisuuden täydelliseen parantumiseen?
Kääntyisimmekö sen sijaan TV:n puhuvien päiden, Life Coachien, intialaisten gurujen, spiritistien, puhelinennustajien ja teelehdistä lukijoiden puoleen? Aikovatko nykyajan neurotieteilijät varoittaa ihmisiä heidän taipumuksestaan taantua infantiilille tasolle? Varoittavatko norsunluutornien ”valkotakkiset” meitä yhteiskunnan kamalasta taipumuksesta kollektivismiin, ryhmäajatteluun ja oklokratiaan? Osoittavatko he meille epäaitoutemme ja epänormaalit kulttuuritottumuksemme, ja varoittavatko he maailman laajuisesta regressoitumisesta ja äärimmäisestä feminiinistymisestä? Puhuvatko he tietoisuuden taustalla olevasta syvästä esi-isien traumasta ja osoittavatko he miten lukemattomin tavoin se ihmiskuntaan vaikuttaa? Tarjoavatko he meille ratkaisuja trauman haitallisiin vaikutuksiin? Opettavatko he Vallan Himon ja Tarkoituksen Tahdon välisestä erosta? Muistuttavatko he, että ihmisen perustarve on tuntea itsensä? Kunnioittavatko he aihetta, joka opettaa meitä havainnoimaan, ymmärtämään ja muuttamaan häiriintyneitä ja tuhoisia ajatus- ja käytösmalleja? Ei, eivät kunnioita.
Ottaen huomioon, että olemme sielun rakentamisen prosessissa, meillä jokaisella on velvollisuus yksilönä kunnioittaa psykoanalyysia ja siihen liittyvää tutkimusta, koska se ohjaa meitä tunnistamaan, että emme ole pelkästään ihmisiä ihmisten joukossa vaan myös olentoja itseksitulon prosessissa.
Lyhyesti sanottuna, vapaudummeko kärsimyksestä, jos kieltäydymme introspektiosta ja Itse-havainnoinnista, tai päätämme olla esittämättä vilpittömiä kysymyksiä maailmankaikkeuden monimutkaisimmasta ilmiöstä – omasta mielestämme?
Tämä lyhyt luonnostelma ei suinkaan ole tyhjentävä selvitys piilotajunnan alkuperästä ja sen luonteeseen liittyvistä teorioista. Tätä kiehtovaa aihetta kuitenkin koko elämäni tutkittuani uskon, että tässä esitellyt konseptit ovat tärkeimpien joukossa sekä harrastelijan että asiantuntijan näkökulmasta.
Lopuksi niille, joita introversio, itsetutkiskelu, subjektivismi ja tiedostamattomat prosessit kiinnostavat, suosittelen Bettelheimin teosta Freud and Man’s Soul, von Hartmannin Philosophy of the Unconscious sekä L. L. Whyten The Unconscious Before Freud.
***
Lisää Michael Tsarionin suomennettuja artikkeleita:
Synkkä äitijumala
Patocalypticasta selviäminen
Syvät huiput
Lohikäärmetaistelu
Vihainen filosofi
Idolatrian aika
Musta Aatelisto
Mielen hiljentäminen?
Koyaanisqatsi
Paholaisen johdolla
Esi-isien trauma
***