Jälkimmäisessä miellyttäjän tarinassa kuulemme tavallisen tutun kertomuksen siitä, miten näennäisesti “hyvän perheen” kulissin takana lapsi voi pahoin. Kuten tarina näyttää, lapsuuden huonon kohtelun taakkaa kannetaan käytännössä aina pitkälle aikuisuuteen. Tarina avaa myös erittäin hienosti sen, miten lapsen huono kohtelu pakottaa lapsen rakentamaan itselleen valeminän ja omaksumaan miellyttäjän roolin. Näemme myös millaisia seurauksia sillä on, ja miten siitä kärsii myös seuraava sukupolvi. Huonon kohtelun siirtäminen omille lapsille on erittäin yleistä, vaikka hyvin harva sitä pystyykään myöntämään. Tarinan kirjoittannut nimimerkki Auringonkukka on tämän ruman totuuden myöntämisen suhteen kunnioitettava poikkeus. Peiliin katsominen ja totuuden myöntäminen ei ole koskaan helppoa, mutta oman toipumisen kannalta se on välttämätöntä.
***
Miten minusta tuli Kaikkien Pikku Apulainen?
Synnyin varmastikin melko tyypilliseen pienen kylän 80-lukulaiseen perheeseen iltatähtenä, vahinkolapsena. Vanhempani olivat perinteisen tiukkoja eikä tunteita osoitettu. Paitsi ärtymystä, pettymystä ja tyytymättömyyttä. Muistan lapsuudestani todella vähän. Pääasiassa muistot liittyvät siihen, kuinka tunsin olevani aina vääränlainen tai väärässä paikassa väärään aikaan. Olinhan vanhempieni mukaan muun muassa liian hiljainen, epäkohtelias, ajattelematon, tottelematon, nukuin liikaa, valvoin liikaa, söin liikaa, nirsoilin liikaa ja niin edelleen. Vanhempani eivät olleet erityisen väkivaltaisia, mutta aina silloin tällöin kurittomia ja kiittämättömiä kakaroita piti läksyttää ja palauttaa maan pinnalle huutamalla, haukkumalla, tuppivyöllä tai lyömällä. Isääni ei saanut koskaan ärsyttää tai häiritä. Äitini piti tiukasti (tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin) huolen, että ruokapödyässä istuttiin sievästi ja lautanen syötiin kiltisti tyhjäksi, leikkiessä ei jätetty leluja lattialle tai metelöity (esimerkiksi juteltu yksinään liian äänekkäästi), ettei isä vain suutu. Joskus viikonloppuisin alkoholia nauttineena tuli aikuisten kesken riitaa ja toisinaan ne äityivät käsirysyksi asti. Vaikka näitä tilanteita ei joka viikonloppu tapahtunutkaan, pelkäsin niitä kuollakseni. Makasin peitto pään yli vedettynä ja kastelin sänkyni, koska se tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Aamulla kaikki oli aina normaalisti, eikä iltojen tapahtumista puhuttu. Lapsuuteni ei siis ollut mitenkään raaka vaan aivan hyvä.
Kirkkaimmin muistan kuitenkin sen, kuinka selvää oli, että isona minusta tulee Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikkien Pikku Apulainen oli kiltti, hymyileväinen, hiljainen ja aina valmiina auttamaan, siivoamaan, keräämään marjoja, tekemään pihatöitä, milloin mitäkin, kuka vain tarvitsi apukäsiä. Minulle tuli hyvä mieli, kun sain auttaa ja helpottaa jonkun toisen työtä. Mutta siitä minä en pitänyt, jos joku (joku muu kuin vanhempani, koska he eivät sellaista tehneet) huomioi tai jopa kehui minua auttamisen jälkeen. Se tuntui todella väärältä ja liiottelulta. En tuntenut ansaitsevani sitä, koska minähän vain vähän autoin. Koulussa jatkoin samaa linjaa, kilttinä, tunnollisena ja huomaamattomana koululaisena, joka oli aina valmiina pyyhkimään liitutauluja ja järjestelemään kirjoja.
Teini-iässä kokeilin vähän rajoja. Olin jo pitkään halunnut vain kadota koko maailmasta, ehkä jopa tappaa itseni, jos vain uskaltaisin. Lopulta viiltelinkin itseäni aika usein, ja viimein karkasin kotoa pariksi päivää. Takaisin tullessa sain luonnollisesti haukut itsekkäästä ja typerästä käytöksestä, jonka seurauksena uskaltauduin jopa huutamaan vanhemmilleni, kuinka he eivät välitä minusta paskaakaan. Arvostelevat vain kaikkea tekemääni – jopa syömisiäni. Siitä hyvästä sain kuulla, kuinka kiittämätön ja ilkeä lapsi olen. Aina pahantuulinen ja omituinen. Eihän sellaiselle edes haluta olla mukava. Hehän ovat tarjonneet minulle kaiken minkä olen tarvinnut; katon pään päälle, ruokaa ja vaatteita. Ja minä kehtaan vielä valittaa, etteivät he muka välittäisi. Hävyttömintä oli pelleillä veitsen kanssa ja aiheuttaa vain lisää murheita. Inhottava penikka.
Ura Kaikkien Pikku Apulaisena jatkui pitkälle aikuisuuteen. En ajatellut sitä koskaan taakkana, koska sen ansiosta minulla oli paljon “kavereita”, ja minua pidettiin hyvänä tyyppinä, jonka puoleen oli helppo kääntyä kaikissa tilanteissa. Minusta se tuntui arvokkaalta. Kuitenkin jostain syystä joskus harvoin itse apua tarvinneena en sitä “kavereiltani” saanutkaan, mutta enpä minä sitä juuri koskaan pyytänytkään, koska olinhan itsenäinen, enkä halunnut olla kenellekään vaivaksi.
Parisuhteita minulla on ollut vähän, mutta aloitin seurustelun jo nuorena, heti yläasteelle päästyäni. Ensimmäinen poikaystäväni oli minua pari vuotta vahempi, isokokoinen ja kiltti. Hänen perheensä piti minua kuin omana lapsenaan, ja viihdyinkin suurimman osan ajasta heidän luonaan. Hänen äitinsä oli lempeä ja hyvin avoin, täysin vastakohta omalle äidilleni. Tämän poikaystävän kanssa minulla oli ensimmäistä kertaa turvallinen olo – varsinkin kun sain käpertyä sellaisen isokokoisen nallekarhun kainaloon. Siitä huolimatta aloin hyvin pian tuntea olevani huonosti kohdeltu. Mielestäni hän ei huomioinut minua tarpeeksi, oli välinpitämätön ja ilkeä. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli aivan selvää, että manipuloin itse tilanteet sellaiseksi, että saatoin sanoa olevani uhri. Lopulta provosoin tilanteen siihen pisteeseen, että hän kävi minuun käsiksi. Toisin sanoen, hän esti minua lyömästä häntä teräaseella pitämällä minua kurkusta kiinni lattiassa. Mutta minähän se uhri olin, iso mies kuristaa, ja sain kokea voimaantumista jättämällä sellaisen sian. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin pystyin myöntämään itselleni tuon käytöksen ja pyytämään mieheltä anteeksi.
Pari vuotta tämän “teini-rakkauden” jälkeen löysin tulevan ex-puolisoni. Hän ei ollut fyysisesti isokokoinen, mutta hän oli niin sanottu “pahis”, joka kulki “kovien jätkien” seurassa. Oi, miten miehekäs mies, ei todellakaan mikään nössö! Hän oli hiljainen, tyypillinen “suomalainen jörrikkä”, mutta minulla oli pitkästä aikaa turvallinen olo, ja muutinkin jo parissa viikossa hänen luokseen asumaan, kihlauduimme ja menimme naimisiin. Lapsetkin syntyivät muutaman vuoden sisään. Elämä vaikutti vakaalta ja turvalliselta. Hän huolehti kaikista hankalista asioista, kuten taloudesta, laskujen maksuista ynnä muusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, joka auttoi minua. Hän oli aina tarvittaessa ottamassa ohjat käsiinsä, jos minulla oli vaikeuksia esimerkiksi lasten kanssa. Annoin suosiolla hänen hoitaa asioita, koska se oli selvästikin hänelle tärkeää, eikä minun tarvinnut olla enää Kaikkien Pikku Apulainen. Kaikki oli sujuvaa ja helppoa niin kauan kuin en saanut “kohtuuttomia ideoita”, kuten esimerkiksi ostaa jonkun vaatteen, tai lähteä kavereiden kanssa ulos. Ensimmäiset kymmenen vuotta menikin sujuvasti, vaikka olinkin syvästi masentunut ja pohjattoman yksinäinen. Minulla ei juurikaan ollut elämää perheen ulkopuolella, koska en halunnut aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä puolisolleni hurvittelemalla kavereiden luona tai tuhlaamalla rahaa hetken mielijohteisiin sillä aikaa, kun raskasta työtä raatava puolisoni hoitaisi lapsia ja kotia. Olin jälleen alkanut viilellä itseäni. Viiltelyn pidin tiukasti piilossa. Tein sitä vain huomaamattomiin paikkoihin, koska sen tarkoitus oli vain peittää tai muuttaa jatkuvasti jäytävä selittämätön kipu konkreettiseksi kivuksi. Viiltelyn kipu oli ymmärrettävää ja hallittavaa. Toivoin kyllä myös kuolemaa (oman käden kautta minusta ei siihen olisi ollut), mikä sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä – minullahan oli kaikki; puoliso, monta lasta, omakotitalo ja kaksi autoakin.
Kuin huomaamatta Kaikkien Pikku Apulaisen nahan alta alkoi kuoriutua pesunkestävä sadomasokisti. Tein jatkuvasti parhaani miellyttääkseni vanhempiani, sisariani, työkavereitani ja kaikkia muita kodin ulkopuolella. Halusin kynsin ja hampain pitää kiinni viileähermoisen monitaiturin ystävällisestä roolista, mutta kotona asiat olivat toisin. Puolisostani oli myös alkanut paljastua erittäin heikkohermoisia piirteitä ja hän käyttäytyi toisinaan hyvinkin pelottavasti lapsia kohtaan. Sen sijaan, että olisin puolustanut lapsiani, otinkin roolin lasten kaltoinkohtelijana jo ENNEN kuin puolisoni ehtisi tehdä heille mitään. MINÄ huusin ja tukistin lapsia heti kun sellaista aihetta ilmeni, joka saisi puolisoni kilahtamaan. Olin muuttunut äidikseni.
Jossain vaiheessa löysin urheiluseuratoiminnan. Siinäpä vasta saakin olla Kaikkien Pikku Apulainen. Talkootyöt ei tekemällä lopu. Kymmenen vuoden seuraelämän aikana tein kaikkea A:stä Ö:ön, olin jatkuvasti treeneissä ja kisamatkoilla. Se oli raskasta mutta helpottavaa. Minun ei tarvinnut olla kotona, jossa en tiennyt mikä minä olen. Puolisoni muuttui entistä enemmän vain “kaveriksi” ja lapsetkin jossain määrin jopa etäiseksi. Aloin olla melko loppuunpalanut, ja päädyinkin lopulta työpsykologin kautta neuropsykiatrille, joka totesi lähes välittömästi minun olevan päivänselvä AD(H)D. Mikä helpotus! Vihdoinkin löytyi selitys, miksi olen kokenut aina olevani jotenkin “viallinen”. Diagnoosi selitti kaiken omituisesta käytöksestä ja järjenjuoksusta heikkohermoisuuteen. Myös vanhempani olivat helpottuneita; vika ei ollutkaan heissä, että kasvoin niin kieroon – sehän on minulla geeneissä!
Diagnoosista alkoi itsetutkiskelun ja “vanhasta elämästä” irtaantumisen kausi. Erosin puolisostani, ja lapset jäivät hänelle. Olin äärimmäisen helpottunut ja onnellinen. Kukaan ei vaatinut eikä odotanut minulta mitään, sain levätä ja pysähtyä miettimään, kuka ja miksi minä olen. Ymmärsin, että lapsuuteni tapahtumat ja vanhempieni kasvatus rakensivat minulle suojaroolin Kaikkien Pikku Apulaisena. Samalla ymmärsin, että lapsuuteni ei ollutkaan automaattisesti “hyvä”, koska minua ei ole julmasti hyväksikäytetty tai pahoinpidelty. Minusta tuli itsevarmempi, rauhallisempi, avoimempi. Tämän seurauksena kuitenkin puolisoni kulissit tipahtivat täysin, ja vielä vuosia avioeron jälkeenkin puolittain piilossa pidetty sadisti-narsisti pääsi täyteen kukoistukseensa. Onneksi olin ehtinyt irtaantumisen jälkeen kypsyä sen verran, että osasin hakea lapseni siinä vaiheessa lopullisesti pois.
Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, että AD(H)D-oireiden takana onkin jotain muuta. Diagnoosin oirelista on hyvin pitkälle sama kuin traumareaktiolista. Diagnoosi on varmasti ihan oikea, mutta onko se syy vai seuraus lapsuuteni kokemuksista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että pahimmat AD(H)D-ominaisuuksiksi määritellyt oireilut ovat selvästi lieventyneet vuosien varjotyöskentelyn aikana, muun muassa tilanteenmukainen roolien vaihto, tunteiden käsittely, hermojen säätely, muistin huonous ja kaoottisuus. Tämän lisäksi jotkin AD(H)D-ominaisuudet ovat sen sijaan korostuneet positiivisella tavalla, esimerkiksi suorapuheisuus, impulsiivisuus, leikkisyys ja luonnollisuus. Silti, vielä yli kymmenen itsensäopiskeluvuoden jälkeen, minulla on edelleen työtä edessä. Huomaan sen uusien ihmissuhteiden myötä, että minussa on vieläkin sadomasokistisen miellyttäjä-läheisriippuvaisen rippeitä, jotka koittavat ottaa tilannetta haltuun ohjatakseen sen “tutuille ja turvallisille” vesille. Mutta ne onneksi heikkenevät kerta kerralta – niistä ei ole enää hallitsijaksi.
***
Sarjan aiemmat osat:
- Esipuhe
- Ego ei ole vihollisesi
- Valeminän vangit
- Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
- Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
- Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
- Väkivalta traumatisoi lapsen
- Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
- Totuus katkaisee pahuuden kierteen
- Riippuvuus ei ole rakkautta
- “Älä suututa isää!”
- Yliminä ja omatunto
- Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
- Läheisriippuvuuden juurisyy
- Miellyttäjät ja narsistit
- Paholainen
- Narsisti pelkää nöyryytystä
- Miellyttäjän tarina #1
Antero V on itsenäinen tutkija ja Eliitin Esoteeriset Symbolit -blogin kirjoittaja.