Pahan juuret – osa 20: Arno Gruen ja pahuuden anatomia

Mitä pahuus on? Miten se määritellään? Jos pahuuden vastakohta on hyvyys, mikä on sen määritelmä?

Näihin kysymyksiin on varmasti monia erilaisia näkemyksiä. Niistä voi käydä halutessaan loputtoman pitkiä filosofisia väittelyitä. Tässä kirjoitussarjassa pahuutta katsotaan hyvin pitkälti siitä näkökulmasta, jonka psykologi Arno Gruen tuo esiin kirjassaan Itseään pettävä ihminen. Kirja on kirjoitettu Gruenin 35 vuoden psykoterapeuttikokemuksen pohjalta, joten teos ei ole mitään kevyttä pintaliitopsykologiaa.

Kyseinen kirja käsittelee aihetta autonomian kehitys, jolla Gruen tarkoittaa oman aidon minuuden kehittymistä. Tässä kontekstissa sana ‘autonomia’ tarkoittaa Gruenin näkemyksen mukaan tilaa, jossa ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. 

Kolmannessa osassa esitelty valeminän konsepti on hyvä esimerkki autonomian puuttumisesta. Ihminen, joka näyttelee keinotekoista minuutta ja tukahduttaa omia tunteitaan, kärsii Gruenin mukaan autonomian kehityksen vääristymisestä. Se ei ole koskaan ihmisen omaa syytä vaan seurausta siitä, miten häntä on lapsena vanhempien toimesta kohdeltu. 

Jos vanhemmat kohtelevat lastaan hyvin, palvelevat tämän tarpeita, tarjoavat tälle turvallisen kasvuympäristön ja tukevat tämän aidon minuuden kehitystä, lapsi oppii elämään sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. Tällaisen lapsen autonomian kehitys on onnistunut, ja lopputuloksena on hyvinvoiva ihminen, jonka ei tarvitse luoda itselleen valeminää tai tukahduttaa omia aitoja tunteitaan.

Gruen näkee nämä kaksi eri kehityspolkua vallan tienä ja rakkauden tienä. Hänen mukaan autonomian kehityksen vääristyminen muodostaa pahuuden ytimen. Toisin sanoen, lasten huono kohtelu luo pahuutta. Mielenkiintoisesti Gruen rinnastaa pahuuden vallan tavoitteluun. Ottaen huomioon millaiset ihmiset haluavat kaikkein eniten valtaa, hän on ehdottomasti oikeassa. Itse lisäisin näihin vallan tien kulkijoihin myös ne ihmiset, jotka haluavat jonkun toisen käyttävän heihin valtaa. Puhutaan siis narsisteista, miellyttäjistä, sadisteista, masokisteista, “Paholaisista” ja “Paholaiseen kahlituista” – riippuen siitä mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Suosittelen tutustumaan kaikkiin näihin kolmeen näkökulmaan. 

Gruenin mukaan vääristyneen autonomian kehityksen ytimessä on lapsen “mitään ei ole opittavissa omista reaktioista” -kokemus, jonka kautta lapsi oppii, että hänen omia reaktioitaan ei voi ottaa oman olemuksen kehityksen lähtökohdaksi. Gruen käyttää esimerkkiä pienestä vauvasta, joka itkee. Äiti on juuri ruokkinut hänet ja vaihtanut hänelle vaipan, joten äiti ajattelee, että lapselta ei voi puuttua mitään. Niinpä äiti jättää lapsen itkemään, koska hän kuvittelee, että lapsi ei “todellisuudessa” tarvitse mitään. Tässä tilanteessa äiti tavallaan päättää lapsen puolesta, mikä on “todellista”, ja lapsen on alistuttava siihen. 

Itkevän vauvan todellisuus saattaa olla, että hän tarvitsee äidin kosketusta, mutta nyt hänet pakotetaankin sopeutumaan äidin päättämään “todellisuuteen”. Tähän jos laitetaan päälle vielä se, että äiti suuttuu lapselleen itkemisen kautta ilmaistusta tarpeen ilmaisemisesta, lapsen on pakko opetella tukahduttamaan omat aidot tunteensa ja tarpeensa. Oman olemuksen kehitystä ei tällöin ohjaa lapsen omat reaktiot vaan ulkopuolelta saneltu “todellisuus”, minkä seurauksena oma autonomia ei pääse kehittymään. Edellä oleva esimerkki on tietenkin vain yksi lukemattomista eri tavoista, joilla vanhemmat voivat opettaa lapselleen, että hänen omat reaktiot eivät ole hänen oman olemuksen kehityksen lähtökohta. 

Autonomian kehityksen vääristyminen johtaa siihen, että lapsi oppii pitämään omia tarpeitaan vaarallisina – suorastaan vihollisina. Kyse on siis epäterveestä sosiaalisesta sopeutumisesta, jossa lapsi uhraa oman aidon minuutensa alistuakseen vanhempiensa tahtoon. Tällaiselle lapselle autonomia herättää ahdistusta, ja hän joutuu sulkemaan omat todelliset tunteensa pois. 

Gruen sanoo, että tällaisesta ihmisestä tulee pahuuden lähde. Ei sen takia, että hän olisi luonnostaan paha vaan sen takia, että hän joutuu ympäristöön sopeutumisen takia luopumaan omasta inhimillisyydestään. Tuon inhimillisyyden mukana katoaa usein empatian kyky, mikä tyypillisesti puuttuu pahoilta ihmisiltä, jotka tekevät pahoja asioita. 

Autonomiansa menettänyt lapsi alkaa vähitellen pelätä omia tunteitaan ja tarpeitaan, ja kokee ne uhkaksi. Todellisuus omasta olemuksesta muodostuu vain ulkopuolelta tulevista ärsykkeistä – sisäiset ärsykkeet täytyy sulkea pois. Tästä syntyy sisäisen tyhjyyden tunne, jota Gruen kutsuu pohjattomaksi psyykkiseksi kuiluksi. Ensin se synnyttää luonnollista ja tervettä raivoa, johon ympäristö suhtautuu käytännössä aina hyvin kielteisesti. Kun tämän raivon ilmaiseminen kielletään ja estetään, raivo muuttuu apatiaksi ja masennukseksi. Lopputuloksena on omia tunteitaan ja tarpeitaan vastaan taisteleva elämänhalustaan luopunut lapsi, joka on sisäisesti kuollut. 

Gruenin mukaan tällaisella autonomiastaan luopuneella ihmisellä on usein suuri viehtymys menestykseen ja suorittamiseen. Oman inhimillisyytensä tukahduttaneesta ihmisestä tulee ikään kuin robotin kaltainen olento, joka on tunteeton mutta tehokas. Hän suorittaa, jotta saisi menestystä. Parhaiten maailmassa menestystä saavuttavat ne, jotka sopeutuvat erilaisiin valtapeleihin, eli ne jotka ovat kaikkein eniten erossa omista tunteistaan. Tämän takia edustuksellisessa demokratiassa valta päätyy aina pahimpien narsistien käsiin. Poliittisen vallan huipulle on niin kova tunku, että niissä valtapeleissä pärjäävät vain autonomiastaan luopuneet. Sama pätee hyvin pitkälti korporaatiomaailmaan, jossa loputtomat valtataistelut ovat arkipäivää.

Gruenin mukaan autonomian menettäminen on seurausta vallan tiestä. Mutta entäs se toinen tie – rakkauden tie? Vertailemalla näitä kahta kehityspolkua toisiinsa, saadaan mielenkiintoinen vastaus kysymykseen: “Mitä rakkaus on?” Gruenin logiikkaa seuraamalla voidaan todeta, että rakkaus on ennen kaikkea oman aidon minuuden kunnioittamista – toisin sanoen autonomiaa. 

Kun ihminen on täydellisessä sopusoinnussa omien tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, hän säteilee ympärilleen rakkautta, mitä ikinä hän tekeekään. Ainoastaan itseään ja omaa minuuttaan aidosti rakastavat ihmiset kykenevät rakastamaan toisia. He kunnioittavat toisten autonomiaa ja pyrkivät tukemaan toisten autonomian kehitystä. Se on rakkautta, koska se ohjaa rakkauden tielle. Tuolla tiellä kulkevilla ei ole mitään syytä tai motiivia kohdella toisia ihmisiä huonosti – kaikkein vähiten viattomia lapsia. 

Seuraava osa: Psykiatria ei paranna ketään

Sarjan aiemmat osat:

1. Esipuhe
2. Ego ei ole vihollisesi
3. Valeminän vangit
4. Anteeksianto ja vihan tukahduttaminen
5. Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
6. Huonon kohtelun ylisukupolvinen ketju
7. Väkivalta traumatisoi lapsen
8. Lapset eivät ole vanhempiensa vanhempia
9. Totuus katkaisee pahuuden kierteen
10. Riippuvuus ei ole rakkautta
11. “Älä suututa isää!”
12. Yliminä ja omatunto
13. Hylkäämisellä pelottelu luo miellyttäjän
14. Läheisriippuvuuden juurisyy
15. Miellyttäjät ja narsistit
16. Paholainen
17. Narsisti pelkää nöyryytystä
18. Miellyttäjän tarina #1
19. Miellyttäjän tarina #2

Antero V on itsenäinen tutkija ja Eliitin Esoteeriset Symbolit -blogin kirjoittaja.