Katselin Yle Areenasta dokumentin, jossa Kaiksi itsensä 13-vuotiaana uudelleennimennyt transmies kertoo haluavansa olla taas Mira. En malta olla huomauttamatta, että nimen usein sanotaan olevan enne, ja tässä tapauksessa se sattumalta istuu kuin nenä päähän: “Olen Kai, kai..?”
Yhtä epävarmalle pohjalle tuntui rakentuneen koko ajatus sukupuolenkorjauksesta, kun hän kertoo löytäneensä netistä tarinoita transihmisistä ja miettineensä, johtuisiko paha olo siitä.
Kyllä varmaan. Kai…
Tämä on se kohtalo, jonka pelkään yhä useammalla olevan edessään tässä maailmassa, jossa sukupuoli-identiteetin vahvistamista pidetään yleisesti hyväksyttynä hoitomuotona teini-iän päänsisäiseen sekamelskaan. Opettamalla lapset vahvistamaan identiteettiään kiinnittymällä ulkoisiin asioihin; hiuksiin, vaatetukseen, puhetapaan tai harrastuksiin, teemme mielestäni hallaa nuoren kehittyvälle minuudelle.
Mira Kai ei ole yksin tuntemuksiensa kanssa. Valitettavasti vastaanotto “suvaitsevaisessa” lgbt-yhteistössä voi olla kaikkea muuta kuin kannustava silloin, kun oma itse ei löydykään transition myötä.
Nuoruuteen kuuluu oleellisesti eräänlainen roolileikki, jonka varjolla voi vapaammin ilmaista eri puolia itsestään. Voi kuitenkin olla haitallista, jos ulkopuolisetkin alkavat vahvistamaan entisestään kulloistakin identiteettikuorrutetta, jonka alle ihmisen todellinen olemus hautautuu.
Mira Kai vaikutti monen mutkan kautta päässeen ihailtavan sinuiksi riisutun itsensä kanssa, mutta en voi olla ajattelematta, että oikeanlaisella tuella reitti sisäiseen rauhaan olisi löytynyt myös ilman kehollista kajoamista.
Mielestäni on selvää, että jotkut kokevat pienestä asti olevansa jumissa väärässä kehossa ja he ansaitsevat myötätuntoa, ymmärrystä ja miksei myös mahdollisuuden harkittuihin kirurgisiin toimenpiteisiin. Mutta heidän, tai muidenkaan lapsien en usko hyötyvän siitä, että koko elämä keskittyy ulkoisen identiteetin rakentamiseen ja omakuva muodostuu sitä kautta. Silloin perustukset jäävät huteriksi ja romahduspiste voi olla edessä hetkenä minä hyvänsä.
Omat lapseni saavat kasvaa rauhassa juuri omanlaisikseen luontaisessa tahdissaan. Mikäli se tarkoittaisi identifioitumista toiseen sukupuoleen, en vilpittömästä hyväksymisestä huolimatta katsoisi asiakseni pyrkiä tietoisesti vahvistamaan uutta sukupuoli-identiteettiä. Päinvastoin.
Teen parhaani, etteivät he koskaan alkaisi ajatella itseään sen enempää poikana, tyttönä, jalkapalloilijana tai kympin oppilaana vaan pyrkisivät löytämään sen alastomimman version itsestään. Sen, jossa omanarvontunto ja itsekunnioitus ei ole riippuvainen siitä, miltä näyttää, mitä tekee, miten onnistuu tai mitä muut ajattelevat.
Mikäli aihe puhuttelee, tässä lisää aiheeseen liittyviä kirjoituksiani:
Heidän täytyy todella vihata seksuaalivähemmistöjä
Asennekasvatusta kaupunginvaltuutetuille
LGBTQIA2S+ – pelkkää plussaa?
Ovatko transhoidot tietoista puoskarointia?
Ylpeys tai ennakkoluulo